Magian historiaa: keskiajan loitsukirjojen muinainen tausta

Tämä kirjoitus aloittaa magian historiaa käsittelevän kirjoitussarjan. Sarjan osat eivät tule todennäköisesti ilmestymään peräjälkeen. Kirjoitussarjan osien väliin saattaa tulla blogikirjoituksia muista obskuureista aiheista, sillä magian historia on hyvin laaja ja välillä on mukava kirjoittaa muistakin aiheista. Tässä kirjoitussarjassa magia ymmärretään yliluonnollisen kanssa vuorovaikutuksessa olemisena, jolla pyritään saamaan aikaan toivottu lopputulos. Magian historiaan kuuluu olennaisena osana loitsukirjat, joiden sisältö on vaihdellut kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Yhteistä niille on kuitenkin se, että niihin on tallennettu salaista tietoa kuten loitsuja ja muita ohjeita, jota ainoastaan asiaan vihkiytyneet ovat kyenneet lukemaan ja ymmärtämään. Mitä vanhemmat juuret näillä tiedoilla on, sitä parempi. Onhan niiden mahti silloin todistettu vuosisadasta toiseen. Aloitetaan magian historiasta kertova sarja tutkimalla mitä keskiajalla pidettiin loitsukirjojen oppineena magiana?

Keskiajalla loitsukirjoissa esitetty muinainen maaginen tieto polveutui Välimeren alueen ja Lähi-idän kulttuureista, kuten Mesopotamiasta ja Egyptistä. Oppineet ja jopa kirkon edustajat olivat hyvin kielitaitoisia ja käänsivät vanhoja maagisia manuaaleja muun muassa kreikasta, latinasta ja koptinkielestä oman aikansa eurooppalaisille kielille. Juutalainen mystiikka puolestaan oli erityisen suosittua Espanjan ja Etelä-Ranskan alueilla. Rabbiinisessa kirjallisuudessa magiaan ei ole suhtauduttu keskiajalla yhtä tuomitsevasti kuin katolisen kirkon piirissä. Magian eli vaikuttamisen yliluonnollisen kanssa ajateltiin tulleen ihmisten tietoisuuteen joko heidän itsensä keksimänä tai juutalaisen perinteen ja Vanhan Testamentin mukaan langenneiden enkelten opettamana.

Se, miten keskiajalla loitsukirjat siirtyivät sukupolvelta toiselle on hämärän peitossa, mutta niiden omistajina mainittiin usein yhteisöissään viisaina ja arvostettuina pidettyjä henkilöitä. Magia jaettiin joidenkin oppineiden piirissä luonnolliseen ja demoniseen magiaan. Luonnollisella magialla pyrittiin tuomaan hyvää maailmaan, kuten parantamaan, kun taas demoninen magia oli yksiselitteisesti tuomittavaa ja maailmaan negatiivisesti vaikuttavaa, esimerkiksi toista ihmistä vahingoittavaa. Sen käyttöön suhtauduttiin huomattavasti tuomitsevammin kuin esimerkiksi parantamiseen.

Zoroaster kuvattuna 1700-luvulla ilmestyneessä alkemiateoksessa Clavis Artis.

Ensimmäisinä magian harjoittajina pidettiin keskiajalla kuitenkin persialaisia maageja, joihin myös Raamatun tarina Jeesuksen kolmesta tietäjästä tai kuninkaasta perustuu. Roomalaisilta periytyvän tiedon mukaan maagien ryhmän perusti Zoroaster-niminen mies. Hänet tunnetaan myös zarahustralaisuuden perustajana. Keskiajan magian juuret ulottuvat siis antiikin aikaan ja vielä syvemmälle Kaksoisvirtainmaahan ja Egyptiin, minkä tiedämme säilyneistä tekstilähteistä. Tärkeä linkki keskiajan ja antiikin ajan magialle oli Mooseksen hahmo, sillä Raamatussa kerrottiin, miten hän oli oppinut Egyptissä ollessaan kaiken viisauden maailmasta. Tieto, ja erityisesti salattu tieto, on olennainen osa magiaperinnettä. Kuka tahansa ei pysty oppimaan tai ole tarpeeksi kykenevä ja vastuullinen perehtymään magian käytäntöihin. 

Mooseksen saama viisaus nousi keskeiseen asemaa varhaiskeskiajan loitsukirjallisuudessa. 300-luvulla alettiin puhua säilyneiden tekstilähteiden perusteella Kahdeksannesta Mooseksen kirjasta, joka sisältää sellaista Moosekselle uskottua salattua tietoa, jota ei Vanhan Testamentin tai Tooran sivuilta voi lukea. Kuudes ja Seitsemäs Mookseksen kirja vaikuttivat magian kehitykseen Euroopassa Kahdeksatta kirjaa enemmän, ja näihin kirjoihin palaamme sarjan myöhemmissä osissa. Mooseksen lisäksi myös muihin antiikin hahmojen maineeseen maagikkoina vaikutti se, mitä heistä kerrottiin jo antiikin aikana. Esimerkiksi Virgiliuksen ja Ptolemaioksen perinnöstä on muodostunut kokonainen loitsukirjaperinne.

Keskiajalla suhtautuminen loitsuja ja muita magian käytön ohjeita kohtaan oli katolisen kirkon piirissä pitkälti tuomitseva, vaikka osa kirkonmiehistä magiakirjoja ilmeisesti omistikin. Ideaali ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Loitsuja pidettiin pakanallisina, mikä olikin kirkon näkökulmasta katsoen totta, sillä ne sisälsivät usein kristillistä aikaa edeltäviä ohjeita ja neuvoja. Nämä loitsut jäivät kuitenkin osaksi keskiaikaista lääketieteellistä kirjallisuutta, joissa niiden pakanalliset elementit vaihdettiin sopivasti kristillisiin. Esimerkiksi jumalten nimet vaihtuivat kristillisiksi pyhimyksiksi ja loppuun lisättiin lause “Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” tuomaan loitsulle kristillisen kehyksen. Loitsussa oleva jumaluuden, enkelin tai pyhimyksen nimi toi tämän hahmon läsnäolevaksi esimerkiksi parantamistilanteessa ja vahvisti sanoissa piilevää voimaa entisestään.

Lähteet ja kirjallisuus:

Davies, Owen 2009: Grimoires: A History of Magic Books. Oxford University Press.

Collins, S. J., David J. (toim.) 2015: The Cambridge History of Magic and Witchcraft in the West: From Antiquity to the Present. Cambridge University Press.

Kuvalähde: Wikimedia Commons.