Populaarikulttuurissa nekromantti on tavallisesti vihollishahmo, joka nostattaa zombiarmeijan sankarillisen päähenkilön kimppuun. Nekromantialla tarkoitetaan laajemmin Encyclopedia Britannican mukaan kuolleiden kanssa kommunikoimista, jonka päämääränä on saada tietoa tulevaisuudesta tai muutoin edistää omia tavoitteita. Koska kyseessä on hyvin laaja perinne alueellisesti ja ajallisesti, keskityn tässä blogipäivityksessä tarkastelemaan nekromantiaa erityisesti hautausmaiden ja kirkkojen yhteydessä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan kuoleman väki, joka asustaa hautausmaiden yhteydessä. Väki-ajattelulla tarkoitetaan käsitystä siitä, että tietyillä asioilla, kuten kuolleilla tai naisen sukuelimillä, on oma väkensä eli voimansa. Tätä voimaa voidaan käyttää loitsuissa hyväksi. Kalman väki sairastutti sen, joka osui liian lähelle sitä. Vahingoittavaa kalmaa saattoi saada itseensä muualtakin kuin hautausmaalta, esimerkiksi ruumislaudasta tai muutoin kuolleen kanssa kosketuksissa olleesta esineestä, kuten ruumiin päällä olleesta paidasta. Luonteeltaan kalman väki oli kasvotonta ja nimetöntä. Ajateltiin, että kun kukaan ei enää muistanut kuolleen henkilön nimeä, hän liittyisi kalman väen joukkoon. Tietäjät pystyivät hallitsemaan kalman väkeä. Tarinoita tietäjien vallasta kuolleisiin on kerätty niin paljon, että niillä on oma luokituksensa uskomustarinoissa. Luita tai muita kuolleiden osia voitiin käyttää parannusrituaaleissa, mutta myös vahingoittamaan tai sairastuttamaan. 

Tietäjät pystyivät käyttämään hyväkseen kalman väkeä myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kuolleiden avulla voitiin noitua kilpakumppani esimerkiksi hulluksi tai näkemään kuolleita kaikkialla. Kirkkomaalla katsottiin olevan omaa erityistä voimaa, jota voitiin käyttää esimerkiksi parannusrituaaleissa. Hautausmaan voimaa siirtyi sieltä otettuun hiekkaan tai arkun nauloihin. Luita käytettiin konkreettisesti parannusrituaaleissa. Tietäjästä nimeltä Himis Hejk kerrotaan, miten hän omisti ihmisen kallon, josta hän raaputti lastuja paloviinaan, jota hän antoi sairastuneelle. Taustalla saattaa olla ajatus siitä, että taudin katsottiin tarttuneen kuolleista. Mekanismin voi kiteyttää lausahdukseen “sillä se lähtee, millä on tullutkin!”. Perinteenkerääjä Valter W. Forsblom kirjoittikin 1900-luvun alussa kenttäkuvaukseensa, että ainoastaan kaikista voimakkaimmat parantajat pystyivät parantamaan likfassnan, kuolleista tarttuneen taudin. 

Useissa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kerätyssä uskomustarinassa kerrotaan, miten tietäjät käyttää kirkkomaata tai kirkkoa hyväkseen yöllä. Hän ottaa mukaansa avustajan tai sairastuneen, jonka tehtävänä on seistä tietäjän piirtämässä kehässä sillä välin, kun tietäjä itse tekee ties mitä kirkon sisällä. Avustaja ei saa missään tapauksessa tulla ulos kehästä, vaikka hän näkisi kuinka pelottavia asioita tai kuulisi pelottavia ääniä. Suljetuissa öisissä kirkoissa tapahtui myös perinteen siirtoa, kun maineikas, vanhempi tietäjä vei sinne nuoremman tietäjänalun, ja opetti tälle tietonsa pyhässä paikassa. Joskin yöllä kirkossa oleminen voidaan nähdä myös tietäjätarinoille tyypillisenä toispuoleisuutena, jolloin asiat, kuten kirkossakäynti, tehdään eri tavalla kuin normaalisti.

Kuvalähde: Hägglund, Erik. Benkammaren På Vörå Begravningsplats. (1910-1962): SLS 865 B 478.

Lähteet:

Svenska litteratursällskapetin arkistoaineisto.

Koski, Kaarina 2011. Kuoleman voimat: kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1313, Tiede. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tittonen, Emmi 2008. ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” : hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. J@rgonia 6 (14).