Tämänhetkinen koronavirustilanne on muuttanut ja peruuttanut kevään ja alkukesän suunnitelmia ja ehkäpä jopa elämääkin peruuttamattomasti. Monella, ainakin itselläni, suusta on päässyt välillä rumia sanoja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuessa. Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan vitun väkeä. Eli siis mitä?
Vitun väki on lyhyesti sanottuna naisen sukuelimissä olevaa voimaa. Vitun voima on ollut niin vahva, että jopa paha silmä pelästyi sitä. Tällä voimalla esimerkiksi harakoimalla on voitu vahingoittaa esineitä ja muita ihmisiä, jos ne ovat joutuneet paljaan hävyn lähistölle. Harakoiminen tarkoitti sitä, että nainen astui esineen yli ja aikakautena, jolloin ei alushousuja käytetty, oli harakoitu esine suoraan paljaan hävyn alla. Harakoiminen oli erityisen voimakasta kuukautisten aikaan. Vitun vihat tarkoitti taas esimerkiksi sitä, että sille altistuneet haavat eivät parantuneet kuten niiden olisi pitänyt parantua.
Vuonna 1896 julkaistussa Tales and Novels in Verse-teoksen kuvituksessa nainen näyttää häpyään paholaiselle, joka pelästyy kovin hävyn voimaa.
Kansanrunojen antama kuva vaginasta ja ulkosynnyttimistä on värikäs. Häpy, “herrojen herkkupala”, kipittelee pitkin kaupunkia silkkisukissa ja miehet ihastelevat sitä. Vauhdikkaana hahmona ulkosynnyttimet voivat myös hyppiä puusta puuhun ruskeana oravana. Suomalaiset kuvaukset rakastelusta eivät olleet erityisen herkkiä tai sensuelleja, vaan yhdyntä kuvataan taisteluksi, jossa vagina viimein pääsee peniksen niskan päälle ja taittaa siltä niskat nurin. Lopulta vagina syö peniksen sydämen puserrettuaan ennen sitä peniksen aivot ulos päästä. Vaginan suuaukko kuvataan suden kidaksi tai avoimeksi haavaksi – viimeinen kuvaus viitannee kuukautisvereen. Olisikohan psykoanalyyttinen suuntaus muotoutunut erilaiseksi, jos Freud olisi ollut tietoinen suomalaisesta kansanperinteestä?
Lähteet:
Apo, Satu 1995: Naisen väki: Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää, Helsinki.
Närpiössä noin kaksisataa vuotta sitten eräs torppari Ylimarkussa sai naisvieraan. Tämä oli pukeutunut hienoon ja pitkään mekkoon, joka laahasi naisen perässä. Nainen istui lieden äärelle lämmittämään itseään. Hän levitti jalkansa tulen molemmille puolille ja asetteli jalkapohjansa muuria vasten. Torppari puhutteli naista, mutta oli kuin ei olisi kuullut mitään. Torppari toisti kysymyksensä suomeksi, mihin nainen vastasi ”Jene sisi tuli tapi saksa”, minkä jälkeen nainen lähti ulos torpasta ja katosi metsän suuntaan.
Kaksi poikaa Pohjanmaalla olivat puolestaan metsässä, kun he näkivät hienon naisen, joka oli pukeutunut täysin valkoisiin. Nainen tanssi lumella, mutta hänen jaloistaan ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä lumeen. Joka kerta kun nainen pyörähti ympäri, tuli hän aavistuksen lähemmäs poikia. Nainen oli levittänyt kätensä ja hänen sormiensa päät olivat valkoiset kuin lumi. Pojat pelästyivät ja juoksivat kertomaan näystään ystävälleen, joka ei kuitenkaan nähnyt enää naista. Kaikkia poikia alkoi pelottaa hiljainen ja lumesta valkoisena hohtava metsä ja he juoksivat kotiinsa minkä jaloistaan pääsivät.
Ruotsinkielisen rahvaanuskon skogsrå on pelottava hahmo. Sana skogsrå tulee sanoista metsä, skog, ja råda, joka tarkoittaa hallitsemista tai omistamista. Suomenkielisessä perinteessä sana haltija vastaa samaa ajatusta siitä, että myyttinen olento on jonkin asian tai paikan omistaja.
Metsänhaltija ottaa haltuunsa ihmisen tai eläimen niin, että tämä joutuu metsänpeittoon. Usein metsänhaltijan haltuun joutuvat pienet lapset, mutta myös vanhojen ihmisten tiedetään katoavan metsään jälkiä jättämättä. Erityisesti kastamattomat lapset olivat vaarassa joutua metsänhaltijan valtaan, joten lapsien liittäminen osaksi kristittyjen yhteisöä kastamalla oli tärkeää heidän suojelemisekseen yliluonnollisilta olennoilta. Metsänpeitossa olevaa ei pysty näkemään, vaikka kulkisi aivan tämän ohitse eikä häntä voi kuulla, vaikka metsänpeitossa olija kuulisikin etsijänsä.
Metsänhaltija esiintyy usein naisenhahmoisena, metsänneitona. Hänet kuvataan vanhana eukkona, mutta myös kauniina nuorena naisena, jonka selkäpuoli on puinen ja erittäin vastenmielinen. Jotkut ovat nähneet metsänneidolla jopa hännän. Uudellamaalla Kauniaisten tiellä on nähty metsänneito, jonka selkäpuoli taas oli kuin hiilihanko. Peitelläkseen rumaa selkäpuoltaan metsänneito kulkee takaperin, jotta hänen seurassaan oleva kuolevainen ei näkisi hänen selkäänsä. Jos metsänneitoa seuraa tällä tavoin, johdattelee hän kuolevaisen eksymään.
Metsänneidolla kerrottiin olevan häntä, kuten tässä ruotsalaisessa kansansatujen kuvituskuvassa voi nähdä.
Metsänhaltija saattaa ottaa suuren koiran hahmon, minkä voi kuvitella houkuttelevan erityisesti lapsia silittämään ja leikkimään. Metsänneito houkutteli lapsia myös tarjoamalla näille voileipiä. Uskomustarinoissa kerrotaan muutoinkin, miten uskomusolennoilta ei tule ottaa mitään tavaraa tai ruokaa vastaan, sillä silloin joutuu niiden vallan alle.
Voileipien lisäksi metsänhaltijalla oli muitakin keinoja kuolevaisten houkuttelemiseksi. Teerijärvellä kerrotaan rengistä, joka talvisaikaan oli tekemässä polttopuita metsässä. Pian hänen luokseen tulikin metsänneito. Metsänneito teki kaikkensa saadakseen miehen ”seurustelemaan” kanssaan. Lopulta renki kyllästyi metsänneidon viettely-yrityksiin ja hän löi tätä kirveellään. Nainen katosi saman tien, mutta kirveestä tuli tylsä aivan kuin se olisi isketty kiveen. Kerrotaan myös, että jotkut ”ahneet ja kevytmieliset miehet” tieten tahtoen houkuttelevat metsänneidon luokseen tyydyttääkseen lihallisia himojaan.
Miespuolisten metsänhaltijoiden asut muistuttivat tonttujen asuja. Heillä oli pitkä harmaa takki ja päässään lierihattu. He saattoivat matkia ihmisten puhetta ja ääntä ja sillä tavoin eksyttää ihmisiä metsään. Metsänhaltijan ulkomuodosta ei ollut yksimielisyyttä ruotsinkielisillä alueilla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin ruotsinkielistä folklorea on rannikkoalueilta kerätty. Uusimaalaisen uskomuksen mukaan metsänhaltijan ulkomuotoa ei voikaan kuvata, sillä se muuttuu jatkuvasti.
Metsänhaltijalla oli omaa karjaa, jonka kutsuhuudon saattoi kuulla metsässä. Erään kerran Ahvenanmaalla Eckerössä oli talon pihaan tullut talon omien lehmien mukana oudon näköinen eläin. Tämä lehmä oli suuri ja tummanpunainen väritykseltään. Pian perässä tulikin metsänneito, joka houkutteli punaisen eläimen luokseen. Metsänneidolta pystyi viemään hänen karjaansa ja ottamaan sen omakseen. Pohjanmaalla kerrotaan, miten eräs nainen oli kytkenyt kiinni lehmiään, kun niiden mukana oli tullut suuri lehmä. Emäntä kiinnitti tämänkin eläimen, ja juuri kun hän oli tehnyt niin, näki hän kynnyksellä eukon itkemässä. Eukko valitti, ettei hän enää koskaan saisi lehmäänsä takaisin, joka oli hänen parhaimpansa.
Miten sitten metsänpeitossa olevan henkilön tai eläimen pystyi pelastamaan ? Metsänpeittoon joutuneen näki, jos katsoi kangaspuissa olevien kolmen reiän lävitse. Toinen, hieman monimutkaisempi rituaali, on taltioitu Kajan Ann-nimisen naisen kertomana. Annin ohjeiden mukaan otetaan koivulautanen, rikkiä, taulan, tulusraudan, tuluskiven ja yhdeksän nuppineulaa, jotka eivät ole olleet vaatteissa kiinni. Nuppineulalla piirretään lautaseen ympyrä kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään sekä viisikanta, kuten näette kuvassa. Seuraavaksi otetaan edellä mainitut tavarat ja pieni pullo, jossa on elohopeaan sekoitettuja jauhoja, mieluiten ohrajauhoja ja asetetaan ne lautaselle. Rautaisella esineellä nostetaan lehmän kytkintä eli lavia ja näin lehmä vapautui metsänpeitosta. Jos metsänhaltija oli ottanut ihmisen, neuvoo Ann laittamaan koivulautasen ja muut esineet sänkyyn, mutta tällä kertaa ei pidä nostaa mitään.
Metsänhaltijaan liittyvä uskomusperinne on monipuolista ja laaja-alaista. Tapahtumien yhdistäminen tiettyyn paikkaan tuo kertomukselle lisäuskottavuutta ja joissain tapauksissa jopa ajankohdan, jolloin metsänhaltija on näyttäytynyt. Metsänhaltijan maailma on toiseuden maailma, jonka kanssa tavalliset ihmiset kävivät vuoropuhelua rituaalein ja varoitustarinoin. Tutun kotimetsän muututtua omituiseksi ja oudonnäköiseksi tiesi, että on joutunut nurinkuriseen maailmaan, metsänhaltijan haltuun.
Tämä kirjoitus pohjautuu lyhennettynä eilen 27.2.2020 Kalevalaisten Naisten Liiton ja Museoviraston järjestämässä Loitsutuvassa pitämään esitelmään.
Lähteet ja kirjallisuus
SLS 285 Valter W. Forsblom, Sjukdomsbesvärjelser och Omlagelser från Syd-Österbotten V, 1917.
SLS 506 Erla Lund, Traditionsuppteckningar, 1928.
Landtman, Gunnar 1919: Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. Övernaturliga väsen.
Hilda Ellis Davidson 1998: Roles of the Northern Goddesses.
Kuvalähde: Per Daniel Holm (1882) @wikimediacommons
Oletko huomannut vanhan rakennuksen seinässä, oven yläpuolella, ovessa tai kynnyksessä outoja piirroksia, jotka muodostuvat toisiaan risteävistä viivoista? Näitä piirroksia voi olla myös vanhojen esineiden pohjissa. Kyse saattaa olla taikamerkeistä, joilla on pyritty suojaamaan rakennusta ja sen sisältämiä eläimiä tai ihmisiä pahalta magialta. Taikamerkkien takana on symboliikkaa, jonka niiden piirtäjät ovat tunteneet erinomaisesti. Symbolien terävät kulmat ovat toimineet piikkeinä vasten pahaa ja usein ne saattavat osoittaa kohti pohjoista, ilmansuuntaa josta pahuuden katsottiin tulevan. Taikamerkit kaiverrettiin puukolla niin, ettei puukkoa saanut kertaakaan nostaa alustasta. Näin varmistettiin, että symboliin latautui mahdollisimman paljon suojaavaa tai vahingoittavaa voimaa. Taikamerkkejä piirrettiin usein vuotuisjuhlien, kuten pääsiäisen tai juhannuksen, aikaan. Tuolloin pahat voimat olivat liikenteessä, joten niiltä tuli suojautua asiaankuuluvin menoin.
Kaikista vanhimpia ihmisten piirtämiä näyttäisivät olevan ristit ja viisikannat. Ristillä ei välttämättä ollut suoranaista yhteyttä kristinuskoon, vaan tämä symboli on pitkään kuvastanut ihmisen tarvetta vaikuttaa magialla näkyvään maailmaan. Kirkon ja kansanuskon välinen suhde ei ole ollut jyrkkien vastakohtaisuuksien sävyttämää, sillä kirkko omaksui usein kansan käyttämiä symboleita. Keskiajan kirkkorakennuksista voidaan esimerkiksi löytää viisikantoja, jotka nykyajan mielikuvissa yhdistyvät enemmän Paholaiseen ja metallimusiikkiin.
Risti ja viisikantoja oven ulkokamarassa suojaamassa taloa pahoilta voimilta. Kuva: Suojärvi, Pekka Murron talo. Kuvaaja Auvo Hirsjärvi.
Rakennusten seinien lisäksi taikamerkkejä voitiin piirtää esimerkiksi aseeseen, jolloin sillä sai paremmin saalista. Maitotuotteisiin liittyvät esineet, kuten kirnut, voitiin niin ikään suojata (naapurin) pahalta silmältä piirtämällä niiden pohjaan taikamerkin. Kurkijoella taas kevätkylvön aikaan ensimmäisenä ajettiin pelolle viisikantamerkki auralla, jotta pelto olisi tuottanut mahdollisimman paljon viljaa. Eläimet suojattiin myös taikamerkein. Esimerkiksi viisikannan piirtäminen tallin tai navetan kattoon on suojannut eläimiä painajaiselta eli maralta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Satakunnassa lehmiä laskettaessa laitumelle kellolehmän sorkkaan kaiverrettiin puukolla viisikanta, jolloin koko lauma oli suojeltu.
Puumerkit ovat olleet symboleita, joilla ihmiset ovat merkinneet omistajuutensa tai tekijyytensä esineisiin ja asiakirjoihin aukikirjoitetun nimen sijaan. Talolla tai suvulla on voinut olla oma puumerkkinsä, johon seuraava polvi on lisännyt esimerkiksi muuhun kuvioon sopivan viivan. Puumerkkien ja taikamerkkien välinen suhde ei ole yksiselitteinen eikä aiheesta ole kattavasti ainakaan toistaiseksi tehty akateemista tutkimusta.
Joissain tapauksissa taikamerkki on voinut siirtyä talon puumerkiksi eli omistusmerkiksi. Esimerkiksi Satakunnasta tunnetaan nimeltä tiettyjen henkilöiden puumerkkeinä ainakin hakaristi ja viisikanta. 1800-luvulta lähtien puumerkeissä alettiin siirtyä symbolisista puumerkeistä latinalaisista kirjaimista muodostettuihin monogrammeihin. Puumerkeistä kuulee usein sanottavan, että kyseessä olisi lukutaidottoman kansanosan tapa merkitä itsensä asiakirjoihin. Toisaalta varmasti kirjoitustaitoisten henkilöiden, kuten pappien, tiedetään merkinneen joskus itsensä puumerkillä asiakirjoihin, joten kyseessä on todennäköisemmin kulttuurinen tapa kuin lukutaidottomuuden tuottama tarve.
Tämä kirjoitus aloittaa magian historiaa käsittelevän kirjoitussarjan. Sarjan osat eivät tule todennäköisesti ilmestymään peräjälkeen. Kirjoitussarjan osien väliin saattaa tulla blogikirjoituksia muista obskuureista aiheista, sillä magian historia on hyvin laaja ja välillä on mukava kirjoittaa muistakin aiheista. Tässä kirjoitussarjassa magia ymmärretään yliluonnollisen kanssa vuorovaikutuksessa olemisena, jolla pyritään saamaan aikaan toivottu lopputulos. Magian historiaan kuuluu olennaisena osana loitsukirjat, joiden sisältö on vaihdellut kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Yhteistä niille on kuitenkin se, että niihin on tallennettu salaista tietoa kuten loitsuja ja muita ohjeita, jota ainoastaan asiaan vihkiytyneet ovat kyenneet lukemaan ja ymmärtämään. Mitä vanhemmat juuret näillä tiedoilla on, sitä parempi. Onhan niiden mahti silloin todistettu vuosisadasta toiseen. Aloitetaan magian historiasta kertova sarja tutkimalla mitä keskiajalla pidettiin loitsukirjojen oppineena magiana?
Keskiajalla loitsukirjoissa esitetty muinainen maaginen tieto polveutui Välimeren alueen ja Lähi-idän kulttuureista, kuten Mesopotamiasta ja Egyptistä. Oppineet ja jopa kirkon edustajat olivat hyvin kielitaitoisia ja käänsivät vanhoja maagisia manuaaleja muun muassa kreikasta, latinasta ja koptinkielestä oman aikansa eurooppalaisille kielille. Juutalainen mystiikka puolestaan oli erityisen suosittua Espanjan ja Etelä-Ranskan alueilla. Rabbiinisessa kirjallisuudessa magiaan ei ole suhtauduttu keskiajalla yhtä tuomitsevasti kuin katolisen kirkon piirissä. Magian eli vaikuttamisen yliluonnollisen kanssa ajateltiin tulleen ihmisten tietoisuuteen joko heidän itsensä keksimänä tai juutalaisen perinteen ja Vanhan Testamentin mukaan langenneiden enkelten opettamana.
Se, miten keskiajalla loitsukirjat siirtyivät sukupolvelta toiselle on hämärän peitossa, mutta niiden omistajina mainittiin usein yhteisöissään viisaina ja arvostettuina pidettyjä henkilöitä. Magia jaettiin joidenkin oppineiden piirissä luonnolliseen ja demoniseen magiaan. Luonnollisella magialla pyrittiin tuomaan hyvää maailmaan, kuten parantamaan, kun taas demoninen magia oli yksiselitteisesti tuomittavaa ja maailmaan negatiivisesti vaikuttavaa, esimerkiksi toista ihmistä vahingoittavaa. Sen käyttöön suhtauduttiin huomattavasti tuomitsevammin kuin esimerkiksi parantamiseen.
Zoroaster kuvattuna 1700-luvulla ilmestyneessä alkemiateoksessa Clavis Artis.
Ensimmäisinä magian harjoittajina pidettiin keskiajalla kuitenkin persialaisia maageja, joihin myös Raamatun tarina Jeesuksen kolmesta tietäjästä tai kuninkaasta perustuu. Roomalaisilta periytyvän tiedon mukaan maagien ryhmän perusti Zoroaster-niminen mies. Hänet tunnetaan myös zarahustralaisuuden perustajana. Keskiajan magian juuret ulottuvat siis antiikin aikaan ja vielä syvemmälle Kaksoisvirtainmaahan ja Egyptiin, minkä tiedämme säilyneistä tekstilähteistä. Tärkeä linkki keskiajan ja antiikin ajan magialle oli Mooseksen hahmo, sillä Raamatussa kerrottiin, miten hän oli oppinut Egyptissä ollessaan kaiken viisauden maailmasta. Tieto, ja erityisesti salattu tieto, on olennainen osa magiaperinnettä. Kuka tahansa ei pysty oppimaan tai ole tarpeeksi kykenevä ja vastuullinen perehtymään magian käytäntöihin.
Mooseksen saama viisaus nousi keskeiseen asemaa varhaiskeskiajan loitsukirjallisuudessa. 300-luvulla alettiin puhua säilyneiden tekstilähteiden perusteella Kahdeksannesta Mooseksen kirjasta, joka sisältää sellaista Moosekselle uskottua salattua tietoa, jota ei Vanhan Testamentin tai Tooran sivuilta voi lukea. Kuudes ja Seitsemäs Mookseksen kirja vaikuttivat magian kehitykseen Euroopassa Kahdeksatta kirjaa enemmän, ja näihin kirjoihin palaamme sarjan myöhemmissä osissa. Mooseksen lisäksi myös muihin antiikin hahmojen maineeseen maagikkoina vaikutti se, mitä heistä kerrottiin jo antiikin aikana. Esimerkiksi Virgiliuksen ja Ptolemaioksen perinnöstä on muodostunut kokonainen loitsukirjaperinne.
Keskiajalla suhtautuminen loitsuja ja muita magian käytön ohjeita kohtaan oli katolisen kirkon piirissä pitkälti tuomitseva, vaikka osa kirkonmiehistä magiakirjoja ilmeisesti omistikin. Ideaali ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Loitsuja pidettiin pakanallisina, mikä olikin kirkon näkökulmasta katsoen totta, sillä ne sisälsivät usein kristillistä aikaa edeltäviä ohjeita ja neuvoja. Nämä loitsut jäivät kuitenkin osaksi keskiaikaista lääketieteellistä kirjallisuutta, joissa niiden pakanalliset elementit vaihdettiin sopivasti kristillisiin. Esimerkiksi jumalten nimet vaihtuivat kristillisiksi pyhimyksiksi ja loppuun lisättiin lause “Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” tuomaan loitsulle kristillisen kehyksen. Loitsussa oleva jumaluuden, enkelin tai pyhimyksen nimi toi tämän hahmon läsnäolevaksi esimerkiksi parantamistilanteessa ja vahvisti sanoissa piilevää voimaa entisestään.
Lähteet ja kirjallisuus:
Davies, Owen 2009: Grimoires: A History of Magic Books. Oxford University Press.
Collins, S. J., David J. (toim.) 2015: The Cambridge History of Magic and Witchcraft in the West: From Antiquity to the Present. Cambridge University Press.
Pappeja pidetään yleisesti hyväkäytöksisinä ja esimerkillisinä henkilöinä, jotka kaitsevat seurakuntaa ja sen jäseniä näiden kohdatessaan elämässään iloja ja suruja. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut, ainakaan kansan näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa käsitellään fyysistä väkivaltaa.
Espoon tuomiokirkko on valmistunut nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulla. Seurakuntaa ovat kaitsineet useat kirkkoherrat, eräänä heistä Henricus Stephani Herkäpaeus-niminen pappismies vuosina 1554-1561. Kaikki ei kuitenkaan mennyt Henrikin kohdalla niin kuin pitäisi.
Ensimmäinen talonpoikien valitus Henrik-papin toimista saapui kruunulle jo kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli aloittanut virassaan eli vuonna 1556. Tuolloin useat Espoon kirkkopitäjän talonpojat kertoivat kuninkaan edustajalle, että Henrik oli pahoinpidellyt useita talonpoikia, todistettavasti esimerkiksi Jacob Morthenssonia Sårdikista. Kyse oli melkoisen kovista pahoinpitelyistä, kuten Labbe Nicu Lassen lyöminen tämän omalla pihalla, minkä seurauksena tämä ei kyennyt enää osallistumaan talon töihin. Omavaraisessa talonpoikaisyhteisössä työkyvyn menettäminen oli katastrofi, joten kyse oli erittäin vakavasta ja yhteisöä järkyttäneestä tapahtumasta.
Espoon keskiaikainen tuomiokirkko.
Henrik-pappi ei jättänyt talonpoikien muiluttamista pelkästään fyysiseen väkivaltaan. Talonpojat valittivat edelleen kruunulle, että Bodomissa ollessaan Henrik oli syönyt vatsansa täyteen talonpoika Henrik Perssonin luona, minkä jälkeen pappi oli virtsannut talonpojan ruokavatiin ja lopuksi lyönyt isäntää tämän omassa talossa. Henrikin paheksuttava maine kasvoi ja talonpojat pelkäsivät ottaa häntä vastaan kun tämä tuli hakemaan kymmennyksiä ja rippivakkoja. Keräysmatkoillaan Henrik ei myöskään ollut kohtuuden mies, vaan hän vei talonpojilta suhteellisen paljon näiden varoja. Niinpä talonpojat pyysivät kuninkaalta mitä nöyrimmin, että kuningas määräisi heille toisen sielunkaitsijan. Korostaakseen ahdinkoaan talonpojat olivat koonneet varannoistaan 1 kippunnan eli 170 kiloa hunajaa – tai toisen lähteen mukaan humalaa – lahjoitukseksi kuninkaalle. Kyseessä oli siis pienoinen omaisuus, jonka talonpojat olivat valmiita lahjoittamaan kuninkaalle päästäkseen eroon papistaan.
Talonpoikien ahdinko oli ymmärrettävä, mutta se ei herättänyt vastakaikua valtaapitävien keskuudessa. Päinvastoin, vuonna 1558 Juhana-herttua ilahdutti Henrik-pappia elatuskirjeellä kiitokseksi niistä palveluksista, joita Henrik oli virassaan tehnyt kuninkaalle ja rahvaanmiehille. Elatuskirjeen mukaisesti Henrik sai osan viljakymmenyksistä. Juhana-herttuan kirje on kuitenkin todennäköisemmin liittynyt papin toimintaan Kustaa Vaasan kesti-isäntänä tämän vieraillessa Espoossa vuosina 1556 ja 1558 kun kuninkaankartanoa perustettiin. Joka tapauksessa Herkäpaeus joutui luopumaan virastaan vuonna 1561, ja hän kuoli hieman yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1584. Hänen seuraajansa Espoon kirkkoherrana oli Ericus Stephanij Hercke, joka oli mahdollisesti Henricuksen veli.
Näin joulun alla pääsee antamaan ja saamaan lahjoja, jos on ollut vuoden ajan kilttinä eikä kukkarosta kurkista Matti. Jos ei malta odottaa jouluun asti, voi aina tehdä itselleen paran, joka väsymättä kiikuttaa kotiin rikkauksia naapurista.
Para, tai ruotsinkielisillä alueilla bjäran (sanasta bärä, suomeksi ’kantaa’), oli pieni olento, joka haki naapuritalosta pääasiassa maitotuotteita ilman lupaa ja kysymättä. Jos siis jonkun naapurin maito- ja voilaarit alkoivat vaikuttaa tavallista runsaammilta, epäiltiin kylillä että emäntä oli tehnyt itselleen paran, joka varasti naapuristosta kenenkään huomaamatta elintarvikkeita emännälleen. Syytös oli vakava, ja se saattoi johtaa emäntä-paran sulkemiseen kyläyhteisön ulkopuolelle. Kukapa haluaisi tulla nähdyksi paran emännän seurassa?
Ulkonäöltään para oli pallomainen, pieni olento, jolla oli yksi tai kolme jalkaa. Se saattoi muistuttaa myös lankakerää. Para saattoi ottaa eläimen, kuten jäniksen tai kissan hahmon ja kipittää tässä muodossaan talojen välillä. Jalkojen vähyys saattaa viitata keskiaikaiseen käsitykseen siitä, että paran tekijä oli liitossa Paholaisen kanssa ja Paholainen taivaasta alas langenneena olentona nilkutti – aivan kuten epätasaparisilla jaloilla notkuva para.
Hieman epäselvä kuva 1400-luvulta Härkebergan kirkosta jäniksen hahmoisesta parasta, joka oksentaa naapurista varastamaansa maitoa emäntänsä punaiseen ämpäriin.
Para valmistettiin käsityönä niin ettei kukaan saanut nähdä sen valmistusta ja syntymää. Paras ajankohta paran valmistamiseen oli jotakin juhlapyhää edeltävä yö (jouluaattoyö olisi seuraava erinomainen paranvalmistusyö) tai sitten torstaipäivänä, koska torstain ajateltiin olevan tavallista parempi päivä maagisiin tarkoituksiin. Paraa tehtäessä täytyy olla alasti, sillä paran valmistaminen vertautui synnytykseen. Toisaalta ajateltiin että Paholaiselle mieluisia asioita tekevät naiset olivat alasti pahoja tehdessään.
Paran keho saattoi syntyä esimerkiksi lakista, joka oli sullottu täyteen riepuja ja sen jälkeen ommeltu kiinni. Lakin sisään voitiin laittaa ehtoollisleipä tuomaan lisää voimaa olennolle. Jalat tehtiin värttinöistä, jotka kopisivat maata vasten paran kulkiessa asioillaan. Voimakas para syntyi, jos nämä esineet oli varastettu naapurista. Jotta paraan saataisiin henki ja se heräisi eloon, voitiin para viedä kenenkään huomaamatta kirkon eteiseen, jossa sitä pidettiin jonkin aikaa voimia keräämässä. Lisäksi paraan täytyi tiputtaa pisara tekijänsä verta, joskin samalla tekijä menetti osan sieluaan. Para osasi äänellä, tai ainakin huutaa, koska on olemassa sanonta ”huutaa kuin para”. Paran omistaminen oli riskialtista, sillä jos para sattui kuolemaan maidonhakumatkallaan, kuoli myös emäntä.
Para oli siitä hauska veitikka, että joskus se kysyi saatuaan hengen, mitä sen tulisi taloon tuoda. Tuolloin naapurinsa onnea himoitseva emäntä pyysi paraa tuomaan voita tai maitoa ja para kipitti matkoihinsa hakemaan sitä, mitä siltä pyydettiin ja tällä aineella talon kirnut ja kipot. Kerrotaan kuitenkin, että erään kerran talon renki olisi nähnyt miten emäntä valmistaa paraa. Kun emäntä oli lähtenyt hetkeksi pois, tuli renki tupaan ihmetellen pöydällä lötköttävää möykkyä. Para sai juuri sillä hetkellä henkensä ja kysyi rengiltä, mitä para voisi tuoda taloon. Renki ei heti osannut vastata hämmennykseltään, sillä hän ei ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa. Para kuitenkin intti ja intti, kunnes renki hermostui ja huusi ”tuo para sitten vaikka paskaa!”. Para teki työtä käskettyä, ja pian talon kaikki säilytysastiat täyttyivät naapurin tunkion sisällöstä.
Obskuriteettikabinetti sulkeutuu joulun ajaksi ja toivotankin tässä yhteydessä kaikille lukijoille rauhallista ja ihanaa joulunaikaa! Ensi vuonna palataan taas tammikuussa maailman mysteerien äärelle ja matkustetaan ensi töiksemme 1500-luvun Espooseen!
Lähteet:
Harva, Uno 1948: Suomalaisten muinaisusko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pulkkinen, Risto 2014: Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus.
Espoon kaupunginmuseon Talomuseo Glimsin oppaiden muistitieto.
Tämä kirjoitus käsittelee lapsen menettämistä ja lapsen menettämisen pelkoa.
”Sinun lapsesi eivät ole sinun” lauloi Kristiina Halkola aikoinaan Kahlil Gibranin sanoin. Laulu korostaa lasten yksilöllisyyttä suhteessa vanhempien tarjoamaan kasvatukseen. Kuitenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun pohjanmaalaisessa maaseutuyhteisössä huoli oman lapsen vaihtumisesta toiseksi ja tuntemattomaksi heijastui paikalliseen uskomusperinteeseen.
Kastamatonta ja siunaamatonta lasta uhkasi nimittäin bytisbåne-niminen olento. Olennolla oli suuri pää, mutta todella pieni, lähes olematon keskivartalo. Jos lasta ei oltu suojattu kristillisillä menoilla eikä psalmikirjaa oltu laitettu hänen tyynynsä alle tai seinähirsien väliin, saattoi bytisbåne viedä hänet aikuisten huomaamatta ja laittaa ihmislapsen paikalle oman lapsensa eli vaihdokkaan ihmisten kasvatettavaksi.
Vaihdokkaan tunnisti siitä, että ainoastaan vaihdokkaan pää kasvoi muun vartalon jäädessä vauvan mittoihin. Lapsi alkoi siis muistuttaa ulkoisesti oikeaa vanhempaansa, bytisbånea. Bytisbånen kehtoon jättämän lapsen saattoi tunnistaa myös siitä, että lapsi kehittyi hitaammin kuin muut ikäisensä. Jos vaihdokasta hoivasi aikuiseksi asti, kasvoi siitä hidasjärkinen ja puhekyvytön.
1400-luvun käsikirjoituksessa Paholainen vaihtaa kehdossa olevan lapsukaisen vaihdokkaaseen kun kukaan ei huomaa. Tässä tapauksessa vaihdokkaan tunnistaa päässä olevista sarvista.
Miten sitten oman lapsensa sai takaisin, jos huomasi ettei kaikki ollut niin kuin piti? Tähän oli ainakin muutama hyväksihavaittu keino. Yksinkertaisesti kysymällä ääneen ”mihin olet vienyt lapseni?” saattoi saada bytisbånen omatunnon kolkuttamaan ja oikean lapsen löytämään tiensä takaisin kotiin. Toinen, hieman rajumpi keino oli lämmittää uuni oikein lämpimäksi ja uhata heittää vaihdokas sinne. Tästä bytisbåne pelästyy kauheasti ja tuo oikean lapsen takaisin kotiin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin siis! Ensi viikolla ihmetellään joulun kunniaksi varallisuuden kartuttajaa nimeltään para ja sen jälkeen Obskuriteettikabinetti jää hetkeksi joulutauolle. Ensi vuonna palataan taas omituisten tarinoiden ja otusten kerhoon ja tavataan muun muassa espoolainen huonokäytöksinen pappi 1500-luvulta sekä pohditaan sitä, voiko toisen ihmisen noitua hulluksi.
Svenska litteratursällskapet i Finlandin arkistoaineisto:
SLS 521 Folksed och folktro insamlat i Pedersöre, Munsala, Korsnäs (1930).
SLS 524 Folksed och folktro. Malaks, Pörtom och Övermark (1931).
SLS 531 Folktro och folkseder i Kronoby och Terjärv (1934).
SLS 554 Ord och uttryck i samband med folktro (1939).
Tällä kertaa tarkastelemme toista helsinkiläistä vanhaa hautausmaata, Kampin alueella sijainnutta laajaa hautausmaata, johon kuuluu muun muassa nykyään Ruttopuistoksi kutsuttu alue. Tämä seutu on ollut vuosisatojen ajan monien helsinkiläisten viimeinen leposija.
1600-luvun lopun nälkävuodet toivat nälästä kärsiviä ja siihen kuolevia ihmisiä ympäri Suomen Helsinkiin. Kaupungissa nälkään kuolleille määrättiin syrjäinen Kampin kenttä Bulevardin ja Fredrikinkadun tienoilta. Parikymmentä vuotta myöhemmin kaupunkiin levisi rutto varotoimista huolimatta. Kuolleisuus ruttoon oli hyvin suurta, ja jälleen tarvittiin Kampissa sijainnutta hautausmaata. Nykyään vanhaa kirkkopuistoa kutsutaan Ruttopuistoksi, eikä monelle ehkä tule mieleen että he viettävät esimerkiksi kesäitä piknik-päivää kirjaimellisesti haudoilla istuessaan vehreässä ja rauhallisessa puistossa.
Vanha kirkkopuisto, myös Ruttopuistona tunnettu.
Kampissa sijainneet hautausmaat eivät jääneet tähän, vaan armeijan tykistö perusti alueelle oman hautausmaansa. 1790-luvulla perustettiin seurakunnan hautausmaa, jonka tarkoituksena oli vähentää hautaamista nykyisen Senaatintorin alueelle.
Lapsikuolleisuus oli erityisen suurta kaupungissa, joten Kamppiin on haudattu huomattavan paljon lapsia. Toinen runsaasti edustettu ryhmä on kaupungin virkamiehet. Vainajien hautaaminen Kampin hautausmaalle päättyi vuonna 1829, ja puisto alueesta tuli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. On arvioitu, että Kampin hautausmaalle haudattiin yli 130 vuoden aikana noin 10 000 vainajaa. Poikkeuksellisesti Vanhaan Kirkkopuistoon haudattiin Helsingin valtauksessa kuolleita saksalaisia sotilaita vuonna 1918.
Helsingin valtauksessa kaatuneiden saksalaissotilaiden hauta vuonna 1918.
Helsingissä ei ole kovin montaa kummitusta, jotka viihtyisivät hautausmailla. Bulevardin apteekin kellarissa on kuitenkin nähty heti sotien jälkeen vihertävää valoa loistava hahmo, joka oli anonut farmaseutilta apua vaivoihinsa. Apteekin kellarissa on nähty aavemaisia hahmoja vielä myöhemminkin annetun suullisen tiedonannon mukaan. Toisaalta jos perustaa apteekin keskelle ruttoon kuolleiden hautausmaata, niin voi varmasti varautua yliluonnollisiin lääkkeiden pyytäjiin.
Ensi viikolla obskuriteettikabinetissa vietetään itsenäisyyspäivää. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy Lucian päivänä parin viikon päästä, jolloin tutustaan ruotsinkielisen Pohjanmaan uskomusolentoon, lapsia kehdosta vievään bytisbåneen.
Lähteet:
Aalto, Seppo 2016: Kauppiaita ja laivanvarustajia: helsinkiläisten elämä Ruotsin aikana 1550-1809. Siltala.
Aaltonen, Sami 2002: Aavetaloja. Nemo
Kairulahti, Vanessa ja Karolina Kouvola 2019: Helsingin henget: Opas aaveiden pääkaupunkiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pehkonen, Marja 2008: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Narinkka. Helsingin kaupunginmuseo.
Hyvin harvoin Senaatintorin yli kiirehtiessään tulee ajatelleeksi, että oikeastaan siinä juoksee hautojen päältä. Senaatintorin alla on nimittäin eräs vanhimmista Helsingin hautausmaista. Se perustettiin jo 1640-luvulla ja 1727 hautausmaan yhteyteen valmistui Ulrika Eleonoran kirkko. Kirkon ääriviivat voi nähdä edelleen Senaatintorin yliopiston puoleisessa päädyssä, jossa ne on merkitty tummennetuilla kivillä ja neljän pienen paaden avulla.
Senaatintorilla ollut hautausmaa sijaitsi hyvin keskeisellä paikalla Helsingin vanhassa keskustassa. Toisin kuin nykyään, hautoja ei aina kaivettu kovin syvälle, etenkin jos hautausmaa oli yhtä täynnä kuin Senaatintorilla sijainnut kalmisto. Varakkailla kauppiasuvuilla, Sederholmeilla ja Bockeilla, oli omat muuratut sukuhautansa, mutta muut helsinkiläiset joutuivat hautaamaan edesmenneensä toisten hautojen päälle.
Senaatintorilla sijainnutta hautausmaata jouduttiin korottamaan yhteensä kolme kertaa historiansa aikana aikaisemman kerroksen täyttyessä. Vuonna 1789 haudat nousivat jo katutason yläpuolelle niin, että kirkkoherra Collin kieltäytyi hautaamasta paikalle enää ketään. Kuitenkin vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hautausmaata tiettävästi käytetiin, sillä kaupunkilaiset kokivat uuden Kampissa sijainneen hautausmaan sijaitsevan aivan liian kaukana. Hautausmaasta nousi kuitenkin niin voimakas haju, että siitä valitettiin kahvipöydissä ja lehtien palstoilla.
Senaatintorin hautausmaa jäi nykyisen torin alle 1820-luvulla, jolloin Ulrika Eleonoran kirkko purettiin ja hautausmaa tasattiin aukion tieltä. Vainajat jäivät pääsääntöisesti torikivetyksen alle, lukuunottamatta eläessään varakasta kauppiasta Johan Sederholmia, jonka hauta siirrettiin Vanhaan kirkkopuistoon rakennettuun hautakappeliin.
Johan Sederholmin hautakappeli Vanhassa kirkkopuistossa. Arkkitehti C. L. Engel.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei Johan Sederholm täysin jättänyt Senaatintoria. Sederholmin talosta, jossa nykyään toimii Helsingin kaupunginmuseo, kerrotaan kummallisista tapahtumista. Yläkerroksesta kuuluu välillä huokailua ja tiettyyn aikaan yöstä kerroksen ikkunat helisevät itsestään. Ohikulkevat raitiovaunut eivät kuitenkaan tähän ilmiöön ilmeisesti vaikuta, sillä niitä ei ole liikkunut samaan aikaan kun ääni on kuultu. Sederholmiin kummalliset tapahtumat liitettiin sen jälkeen, kun hänen sukuseuransa jäsenet olivat kokeneet museovitriinin äärellä omituisen kokemuksen, jossa heitä oli heilautettu voimakkaasti taaksepäin. Sederholm vaikutti voimakkaasti Helsingin kehitykseen ja hänellä oli muun muassa läheiset suhteet Ruotsin kuninkaallisiin, joten liekö ihme mikäli hän edelleen haluaa nähdä miten hänelle tärkeä kaupunki kehittyy ja menestyy.
Ensi kerralla siirretään katse Kamppiin ja siellä sijainneeseen hautausmaahan. Hautojen keskelle perustetuissa kellareissa saattaa jopa kohdata yliluonnollisia olentoja..
Lähteet:
Aalto, Seppo 2016: Kauppiaita ja laivanvarustajia: helsinkiläisten elämä Ruotsin aikana 1550-1809. Helsinki, Siltala.
Kairulahti, Vanessa ja Karolina Kouvola 2018: Helsingin henget: Opas aaveiden pääkaupunkiin. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pehkonen, Marja 2008: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Narinkka. Helsinki, Helsingin kaupunginmuseo.
Tämä on obskuriteettikabinetin ensimmäinen kirjoitus. Blogin nimen taustalla on ajatus museoiden edeltäjistä, kuriositeettikabineteista, joiden laatikoista löytyy toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä eri puolilta maailmaa. Samalla tavoin obskuriteettikabinetin laatikoista löytyy kummallisia ja outojakin tarinoita historiasta ja myyteistä eri puolilta maailmaa.
Tässä blogissa tullaan tarkastelemaan historian ilmiöitä, jotka ovat jääneet koulussa luettujen historiankirjojen ulkopuolelle. Taustani uskontotieteen tutkijana takaa sen, että tarinoista ei myyttistä puolta tule puuttumaan. Tämän blogin ei ole tarkoitus toimia tieteellisenä julkaisukanavana, mutta siitä huolimatta pyrin joka kerta taustoittamaan kirjoitukset mahdollisimman hyvin ja lisään liitteet jokaisen tekstin loppuun, jotta voit itse käydä lukemassa lisää aihepiiristä.
Alkuperäiset kuriositeettikabinetit eivät noudattaneet hyvää tieteellistä tutkimustapaa eivätkä aina kunnioittaneet sitä kulttuuria tai niitä ihmisiä, joista ja joilta esineitä oli hoveihin viety. Tästä perinteestä obskuriteettikabinetti tulee poikkeamaan. Vaikka tarinoiden aiheet ovat synkkiä ja ihmiskohtalot välillä toivottoman tuntuisia, tarkoitus ei ole mässäillä epäonnella tai surullisilla tapahtumilla. Jos aihe on erityisen mieltä kuohuttava, lisään heti kirjoituksen alkuun huomautuksen tästä. Jos et siis halua lukea esimerkiksi lapsiin liittyvistä uskomuksista, niin ei hätää! Se on aivan ok ja voit lukea sen sijaan jonkun toisen blogikirjoituksen.
Toivottavasti viihdyt blogin parissa! Muutaman päivän päästä on ensimmäisen blogikirjoituksen aika, jossa tarkastellaan Helsingin hautausmaita. Ainakin itselleni tuli yllätyksenä miten paljon hautausmaita kantakaupungin katujen alla on ja miten käytännössä katsoen kävelemme edesmenneiden helsinkiläisten päältä joka päivä.
Jos mieleesi tulee kysymyksiä tai kommentteja, voit lähettää niitä minulle sähköpostitse obskuriteettikabinetti[at]gmail.com tai sitten kommentoida blogikirjoitukseen. Tarkistan kuitenkin jokaisen kommentin ennen julkaisemista eikä toista henkilöä halventavia tai Suomen lakia rikkovia kommentteja tulla julkaisemaan.
Obskuriteettikabinetti 