Uskomustarinat ovat tarinoita, joissa esiintyy yliluonnollisia aineksia. Näitä yliluonnollisia elementtejä voivat olla esimerkiksi kummitukset, tontut tai vaikkapa vedenemät. Kun tarinaperinnettä alettiin keräämään järjestelmällisemmin yli sata vuotta sitten, eivät kertojat ajatelleet kertovansa perinteenkerääjille “uskomustarinoita”, vaan tarinoita, joiden aiheista kerääjät heiltä kysyivät tai joiden he itse ajattelivat kiinnostavan kerääjiä. Mutta kertovatko uskomustarinat siitä, mihin ihmiset uskovat?

Kysymys saattaa vaikuttaa ensisilmäyksellä pöhköltä, sisältyyhän sana ‘usko’ sanaan ‘uskomustarina’. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, kun sitä tarkastelee lähempää. Kertovathan monet sellaiset ihmiset kummitustarinoitakin, jotka eivät kuitenkaan itse ajattele uskovansa kummituksiin. Kummitustarinat voivat kuitenkin tuntua heistä niin jännittäviltä tai viihdyttäviltä, että niistä puhutaan siitä huolimatta. Lisäksi ylipäänsä uskominen on vaikeasti sanallistettava tunne, joka merkitsee eri asioita eri ihmisille. Kerrontatilanteesta riippuu, miten kertomus kerrotaan ja miten sen sisältö ymmärretään. Kertomuksen sisällön tulee olla jollain tavalla kiinnostava kuulijakunnalle ja kertojalle, jotta se ansaitsee tulla kerrotuksi ja ihmiset jaksaisivat kuunnella tai lukea tarinan loppuun. Yleensä saman mieliset tai samankaltaisista asioista kiinnostuneet kertovat toisilleen tarinoita, jotka he kokevat merkittäviksi. Kertomukset ovat siis toisin sanoen yhteisöllisesti rakentuneita. 

Kertomukset rakentuvat yhteisöllisesti ja niiden tulee olla mielekkäitä sekä kertojalle että hänen yleisölleen. (The Boyhood of Raleigh, 1871. John Everett Millais. @Wikimedia Commons.)

Tarinat pitävät sisällään yhteisön arvoja sekä käsityksiä oikeasta ja väärästä: miten toimit tässä elämässä, jotta et päädy kummitukseksi? Miten toimit suhteessa toiseen ihmiseen, jotta et kokisi muiden paheksuntaa? Vuosisadan takaisessa tarinassa voidaan kertoa, miten tarinan päähenkilö saa yliluonnollisen rangaistuksen varastettuaan naapuriltaan tai hautausmaan vainajilta. Tällöin tarina kantaa yhteisön käsitystä siitä, että varastaminen on väärin ja että siitä seuraa rangaistus tavalla tai toisella. Tarinan kuunteleminen ja siihen suhtautuminen on kuitenkin henkilökohtaista. Joku toinen saattaa laittaa korvan taakse tarinan opetuksen, toinen taas kohauttaa sille olkapäitään ja jatkaa päiväänsä. Yhteisöllisten ja kulttuuristen merkitysten lisäksi tarinoilla on siis myös henkilökohtainen ja yksilöllinen ulottuvuutensa. Tarinoiden voima liittyykin osaltaan siihen, miten ne yhdistävät meidät toisiimme ja toisaalta antavat työkaluja itsetuntemuksen syventämiseksi.

Lähteet

Bennett, Gillian. 1989. ”Belief stories”: The forgotten genre. Western Folklore, 48(4), 289-311. doi:10.2307/1499544 

Koski, Kaarina. 2007. Narratiivisuus tarinaperinteessä. Elore 14 (1).

Motz, Marilyn. 1998. The practice of belief. The Journal of American Folklore, 111(441), 339-355. doi:10.2307/541314

Piispanen, Sirkku. 2009. Kansanomainen moraali: Tutkimus savolaisista ja pohjalaisista uskomustarinoista. Helsingin yliopisto.