Helluntaina toukokuun 19. päivänä vuonna 1866 Pohjanmaalla vallitsi kylmä sää, erityisesti rannikkoalueilla. Samana päivänä oli karjanlasku laitumelle, johon osallistui paljon väkeä. Karja laskettiin kylän vieressä sijaitsevaan metsään laiduntamaan ja saamaan pitkän talven jälkeen kunnolla tuoretta ruokaa syödäkseen.
Karjanlaskuun osallistui myös eräs nainen, jolla oli nelivuotias tytär. Pikkulapsi olisi kovasti tahtonut seurata äitiään metsään, mutta hänen äitinsä kielsi. Lapsella ei ollut tarpeeksi vaatetta päällään kylmään säähän, joten hänet laitettiin istumaan kivelle. Hänelle vannotettiin, että hänen täytyisi istua siinä ja odottaa äitinsä paluuta ilman, että hän lähtisi mihinkään sovitusta paikasta. Lyhyen ajan päästä lapsen äiti palasikin paikalle. Hän huomasi kauhukseen, että tyttöä ei näkynyt missään. Kun lasta ei löytynyt mistään lähistöltä eikä kotoaan, pääteltiin, että hän oli lähtenyt metsään äitinsä perään ja eksynyt sinne.
Järjestettiin etsintäpartioita, joihin lapsen vanhemmat osallistuivat myös. Pimeän tullen huoli lapsesta kasvoi kyläläisten keskuudessa. Miten pieni tyttö pärjäisi yön yli kylmässä ja pimeässä metsässä, jossa eläimet voisivat häntä ahdistaa? Pimeän tullen etsinnät oli pakko keskeyttää, vaikka tytön vanhemmat olivat todella huolestuneita ja surullisia. Kului useita päiviä, eikä tyttöä löytynyt. Tytön ei uskottu löytyvän enää elossa, etenkin kun hän oli kevyesti puettu kylmään ilmaan nähden.
Theodor Kittelsenin kuvassa vuodelta 1892 hännällinen metsänneito käyskentelee metsäaukealla.
Paikalle saapui kolmen päivän jälkeen nimismies, joka järjesti 200-300 hengen etsintäpartion, joka alkoi käydä metsää läpi järjestelmällisesti. Viimein tyttö löytyi elossa syvältä metsästä kahden ja puolen kilometrin päästä kotoaan. Tyttö oli kulkenut yksin metsässä yhteensä kolme ja puoli vuorokautta ennen löytymistään. Hän oli syönyt nälkäänsä muun muassa puolukanvarsia ja pärjännyt kylmästä ilmasta huolimatta. Hänen äitinsä oli tytön löytyessä lähistöllä ja helpottuneena sulki tytön syliinsä.
Ennen nimismiehen saapumista kylässä oli pohdittu, mitä tytön löytämiseksi voitaisiin tehdä. Jotkut puhuivat, että tyttö oli metsänpeitossa, jolloin häntä ei olisi helppo löytää vaikka kulkisi aivan vierestä. Epäiltiin, että metsän- tai vuorenhaltija olisi ottanut tytön mukaansa. Ainut keino haltijan mahdin purkamiseksi olisi soittaa kirkonkelloja, jolloin metsän olisi pakko päästä sisäänsä sulkema tytön takaisin ihmisten luokse. Aikakauden sanomalehdistön mukaan tytön löytyminen nimismiehen etsintäpartion järjestelmällisen työn seurauksena osoitti, että metsänpeitossa oleminen ja kirkonkellojen soittaminen kuuluivat taikauskoon eikä niille olisi sijaa enää modernissa maailmassa. Uhkana olisi ollut myös se, että keskittymällä kirkonkellojen soittamiseen ja metsänhaltijan hätyyttelemiseen, olisi tyttö jäänyt löytämättä kokonaan etsintöjen ollessa tauolla.
Närpiössä noin kaksisataa vuotta sitten eräs torppari Ylimarkussa sai naisvieraan. Tämä oli pukeutunut hienoon ja pitkään mekkoon, joka laahasi naisen perässä. Nainen istui lieden äärelle lämmittämään itseään. Hän levitti jalkansa tulen molemmille puolille ja asetteli jalkapohjansa muuria vasten. Torppari puhutteli naista, mutta oli kuin ei olisi kuullut mitään. Torppari toisti kysymyksensä suomeksi, mihin nainen vastasi ”Jene sisi tuli tapi saksa”, minkä jälkeen nainen lähti ulos torpasta ja katosi metsän suuntaan.
Kaksi poikaa Pohjanmaalla olivat puolestaan metsässä, kun he näkivät hienon naisen, joka oli pukeutunut täysin valkoisiin. Nainen tanssi lumella, mutta hänen jaloistaan ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä lumeen. Joka kerta kun nainen pyörähti ympäri, tuli hän aavistuksen lähemmäs poikia. Nainen oli levittänyt kätensä ja hänen sormiensa päät olivat valkoiset kuin lumi. Pojat pelästyivät ja juoksivat kertomaan näystään ystävälleen, joka ei kuitenkaan nähnyt enää naista. Kaikkia poikia alkoi pelottaa hiljainen ja lumesta valkoisena hohtava metsä ja he juoksivat kotiinsa minkä jaloistaan pääsivät.
Ruotsinkielisen rahvaanuskon skogsrå on pelottava hahmo. Sana skogsrå tulee sanoista metsä, skog, ja råda, joka tarkoittaa hallitsemista tai omistamista. Suomenkielisessä perinteessä sana haltija vastaa samaa ajatusta siitä, että myyttinen olento on jonkin asian tai paikan omistaja.
Metsänhaltija ottaa haltuunsa ihmisen tai eläimen niin, että tämä joutuu metsänpeittoon. Usein metsänhaltijan haltuun joutuvat pienet lapset, mutta myös vanhojen ihmisten tiedetään katoavan metsään jälkiä jättämättä. Erityisesti kastamattomat lapset olivat vaarassa joutua metsänhaltijan valtaan, joten lapsien liittäminen osaksi kristittyjen yhteisöä kastamalla oli tärkeää heidän suojelemisekseen yliluonnollisilta olennoilta. Metsänpeitossa olevaa ei pysty näkemään, vaikka kulkisi aivan tämän ohitse eikä häntä voi kuulla, vaikka metsänpeitossa olija kuulisikin etsijänsä.
Metsänhaltija esiintyy usein naisenhahmoisena, metsänneitona. Hänet kuvataan vanhana eukkona, mutta myös kauniina nuorena naisena, jonka selkäpuoli on puinen ja erittäin vastenmielinen. Jotkut ovat nähneet metsänneidolla jopa hännän. Uudellamaalla Kauniaisten tiellä on nähty metsänneito, jonka selkäpuoli taas oli kuin hiilihanko. Peitelläkseen rumaa selkäpuoltaan metsänneito kulkee takaperin, jotta hänen seurassaan oleva kuolevainen ei näkisi hänen selkäänsä. Jos metsänneitoa seuraa tällä tavoin, johdattelee hän kuolevaisen eksymään.
Metsänneidolla kerrottiin olevan häntä, kuten tässä ruotsalaisessa kansansatujen kuvituskuvassa voi nähdä.
Metsänhaltija saattaa ottaa suuren koiran hahmon, minkä voi kuvitella houkuttelevan erityisesti lapsia silittämään ja leikkimään. Metsänneito houkutteli lapsia myös tarjoamalla näille voileipiä. Uskomustarinoissa kerrotaan muutoinkin, miten uskomusolennoilta ei tule ottaa mitään tavaraa tai ruokaa vastaan, sillä silloin joutuu niiden vallan alle.
Voileipien lisäksi metsänhaltijalla oli muitakin keinoja kuolevaisten houkuttelemiseksi. Teerijärvellä kerrotaan rengistä, joka talvisaikaan oli tekemässä polttopuita metsässä. Pian hänen luokseen tulikin metsänneito. Metsänneito teki kaikkensa saadakseen miehen ”seurustelemaan” kanssaan. Lopulta renki kyllästyi metsänneidon viettely-yrityksiin ja hän löi tätä kirveellään. Nainen katosi saman tien, mutta kirveestä tuli tylsä aivan kuin se olisi isketty kiveen. Kerrotaan myös, että jotkut ”ahneet ja kevytmieliset miehet” tieten tahtoen houkuttelevat metsänneidon luokseen tyydyttääkseen lihallisia himojaan.
Miespuolisten metsänhaltijoiden asut muistuttivat tonttujen asuja. Heillä oli pitkä harmaa takki ja päässään lierihattu. He saattoivat matkia ihmisten puhetta ja ääntä ja sillä tavoin eksyttää ihmisiä metsään. Metsänhaltijan ulkomuodosta ei ollut yksimielisyyttä ruotsinkielisillä alueilla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin ruotsinkielistä folklorea on rannikkoalueilta kerätty. Uusimaalaisen uskomuksen mukaan metsänhaltijan ulkomuotoa ei voikaan kuvata, sillä se muuttuu jatkuvasti.
Metsänhaltijalla oli omaa karjaa, jonka kutsuhuudon saattoi kuulla metsässä. Erään kerran Ahvenanmaalla Eckerössä oli talon pihaan tullut talon omien lehmien mukana oudon näköinen eläin. Tämä lehmä oli suuri ja tummanpunainen väritykseltään. Pian perässä tulikin metsänneito, joka houkutteli punaisen eläimen luokseen. Metsänneidolta pystyi viemään hänen karjaansa ja ottamaan sen omakseen. Pohjanmaalla kerrotaan, miten eräs nainen oli kytkenyt kiinni lehmiään, kun niiden mukana oli tullut suuri lehmä. Emäntä kiinnitti tämänkin eläimen, ja juuri kun hän oli tehnyt niin, näki hän kynnyksellä eukon itkemässä. Eukko valitti, ettei hän enää koskaan saisi lehmäänsä takaisin, joka oli hänen parhaimpansa.
Miten sitten metsänpeitossa olevan henkilön tai eläimen pystyi pelastamaan ? Metsänpeittoon joutuneen näki, jos katsoi kangaspuissa olevien kolmen reiän lävitse. Toinen, hieman monimutkaisempi rituaali, on taltioitu Kajan Ann-nimisen naisen kertomana. Annin ohjeiden mukaan otetaan koivulautanen, rikkiä, taulan, tulusraudan, tuluskiven ja yhdeksän nuppineulaa, jotka eivät ole olleet vaatteissa kiinni. Nuppineulalla piirretään lautaseen ympyrä kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään sekä viisikanta, kuten näette kuvassa. Seuraavaksi otetaan edellä mainitut tavarat ja pieni pullo, jossa on elohopeaan sekoitettuja jauhoja, mieluiten ohrajauhoja ja asetetaan ne lautaselle. Rautaisella esineellä nostetaan lehmän kytkintä eli lavia ja näin lehmä vapautui metsänpeitosta. Jos metsänhaltija oli ottanut ihmisen, neuvoo Ann laittamaan koivulautasen ja muut esineet sänkyyn, mutta tällä kertaa ei pidä nostaa mitään.
Metsänhaltijaan liittyvä uskomusperinne on monipuolista ja laaja-alaista. Tapahtumien yhdistäminen tiettyyn paikkaan tuo kertomukselle lisäuskottavuutta ja joissain tapauksissa jopa ajankohdan, jolloin metsänhaltija on näyttäytynyt. Metsänhaltijan maailma on toiseuden maailma, jonka kanssa tavalliset ihmiset kävivät vuoropuhelua rituaalein ja varoitustarinoin. Tutun kotimetsän muututtua omituiseksi ja oudonnäköiseksi tiesi, että on joutunut nurinkuriseen maailmaan, metsänhaltijan haltuun.
Tämä kirjoitus pohjautuu lyhennettynä eilen 27.2.2020 Kalevalaisten Naisten Liiton ja Museoviraston järjestämässä Loitsutuvassa pitämään esitelmään.
Lähteet ja kirjallisuus
SLS 285 Valter W. Forsblom, Sjukdomsbesvärjelser och Omlagelser från Syd-Österbotten V, 1917.
SLS 506 Erla Lund, Traditionsuppteckningar, 1928.
Landtman, Gunnar 1919: Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. Övernaturliga väsen.
Hilda Ellis Davidson 1998: Roles of the Northern Goddesses.
Kuvalähde: Per Daniel Holm (1882) @wikimediacommons
Obskuriteettikabinetti 