Pohjanmaan ruotsinkieliset tietäjätarinat

Sana ‘tietäjä’ herättää monenlaisia mielikuvia ja sanalla onkin tarkoitettu eri kulttuurialueilla ja aikakausina erilaisia hahmoja ja ihmisiä. Tutkin työkseni tällä hetkellä ruotsinkielisen Pohjanmaan tietäjätarinoita osana Svenska kulturfondenin rahoittamaa tutkimusprojektia. Tämänkertaisessa kirjoituksessa sukelletaan Pohjanmaan tietäjäperinteeseen syvemmälle uskomustarinoiden pohjalta. Mitä uskomustarinat olivatkaan? Siihen voit palata täältä. Tämä blogikirjoitus pohjautuu vertaisarvioituun artikkeliini Ambiguous characters: Cunning folk in the Swedish Ostrobothnian belief narratives.

Pohjanmaan ruotsinkielisten uskomustarinoiden tietäjät esiintyvät tarinoissa ensisijaisesti parantajina. Maagisen parantamisen lisäksi he etsivät (ja löytävät) kadonneita eläimiä ja ihmisiä, ennustivat tulevaa sekä selvittivät varkauksia. Tietäjät eivät olleet pelkästään puhtaita pulmusia, vaan he myös noituivat sairauksia ja muita ikävyyksiä pyynnöstä toisiin yhteisön jäseniin tai joskus ihan vain siksikin, että heitä huvitti näin tehdä. Sinänsä positiivisista toimista huolimatta tietäjinä pidettyihin henkilöihin liitettiin paljon paheksuntaa. Parannusloitsujen tunteminen oli syntiä ja tietäjien huhuttiin olevan liitossa Paholaisen kanssa. Tietäjien suorittamaan parannusrituaaliin tarvittiin paloviinaa, jonka käyttöä paheksuttiin 1800-luvun lopun lehdistössä. Ei ihme, että pohjanmaalaisen ruotsinkielisen uskomusaineiston kerääjänä kunnostautunut Valter W. Forsblom kirjoitti parantajien tahtovan erottautua noidista, jotka Katekismuskin tuomitsee.

Tietäjillä oli hallussaan sellaista maagista tietoa, jota ei ollut muilla yhteisön jäsenillä. Koska pohjanmaalaisessa yhteisössä arvostettiin vanhaa ikää nuoruuden sijaan, tuli myös maagiset taidot opettaa vanhemman nuoremmalle. Siinä vaiheessa, kun hampaat alkoivat pudota, oli myös aika opettaa tiedot eteenpäin. Myös suomenkieliseltä alueelta tunnetaan ajatus tietäjyyden ja hampaiden yhdistämisestä. Tämä liittyy todennäköisesti siihen, että hampaiden katsottiin olevan ihmiskehon kovinta osaa ja tietäjällä tuli olla vahva luonto, jotta hän pystyisi karkottamaan esimerkiksi taudinaiheuttajia. Maagiset taidot pystyi saamaan omakseen myös rikkomalla yhteisön normeja, kuten menemällä kirkkoon yöllä tai pitämällä kuolleelle kuulunutta paitaa.

Kuolleet ja tietäjät liittyvät vahvasti yhteen pohjanmaalaisissa ruotsinkielisissä uskomustarinoissa. Milloin tietäjät parantavat kuolleista, tai tarkemmin sanottuna kalman väestä, tarttuneita tauteja, milloin taas he vievät sairastuneen hautausmaalle yöaikaan tai vierailivat hautausmaalla kuullakseen varkaan oikean nimen. Paikalliseen tarinaperinteeseen liittyi kuitenkin myös epäilystä ja tietäjien taitojen kyseenalaistamista. Esimerkiksi eräästä tietäjästä kerrottiin, että hän oli nimennyt väärän ihmisen varkaaksi ja aiheuttanut näin pienimuotoisen skandaalin, toisesta taas kerrottiin että hän oli taitava parantaja, joka itse naureskeli omalle taikataitoiselle maineelleen. Maine olikin pohjanmaalaisen tietäjän tärkein omaisuus, sillä sen suoman auktoriteetin varassa hän paransi sairaita ja houkutteli luokseen uusia avuntarvitsijoita. Jos oli oikein vahvatahtoinen, tiesivät varkaat palauttaa viemänsä esineet ja rahat heti, kun he vähääkään kuulivat varkauden uhrin etsineen oikeutta paikallisen tietäjän pakeilta.

Magian historiaa: Nekromantiaa hautausmailla ja kirkoissa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla

Populaarikulttuurissa nekromantti on tavallisesti vihollishahmo, joka nostattaa zombiarmeijan sankarillisen päähenkilön kimppuun. Nekromantialla tarkoitetaan laajemmin Encyclopedia Britannican mukaan kuolleiden kanssa kommunikoimista, jonka päämääränä on saada tietoa tulevaisuudesta tai muutoin edistää omia tavoitteita. Koska kyseessä on hyvin laaja perinne alueellisesti ja ajallisesti, keskityn tässä blogipäivityksessä tarkastelemaan nekromantiaa erityisesti hautausmaiden ja kirkkojen yhteydessä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan kuoleman väki, joka asustaa hautausmaiden yhteydessä. Väki-ajattelulla tarkoitetaan käsitystä siitä, että tietyillä asioilla, kuten kuolleilla tai naisen sukuelimillä, on oma väkensä eli voimansa. Tätä voimaa voidaan käyttää loitsuissa hyväksi. Kalman väki sairastutti sen, joka osui liian lähelle sitä. Vahingoittavaa kalmaa saattoi saada itseensä muualtakin kuin hautausmaalta, esimerkiksi ruumislaudasta tai muutoin kuolleen kanssa kosketuksissa olleesta esineestä, kuten ruumiin päällä olleesta paidasta. Luonteeltaan kalman väki oli kasvotonta ja nimetöntä. Ajateltiin, että kun kukaan ei enää muistanut kuolleen henkilön nimeä, hän liittyisi kalman väen joukkoon. Tietäjät pystyivät hallitsemaan kalman väkeä. Tarinoita tietäjien vallasta kuolleisiin on kerätty niin paljon, että niillä on oma luokituksensa uskomustarinoissa. Luita tai muita kuolleiden osia voitiin käyttää parannusrituaaleissa, mutta myös vahingoittamaan tai sairastuttamaan. 

Omslagsbild
Vöyrin hautausmaalla sijaitseva luuhuone, jossa säilytettin luita vanhoista, käytöstä poistetuista haudoista.

Tietäjät pystyivät käyttämään hyväkseen kalman väkeä myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kuolleiden avulla voitiin noitua kilpakumppani esimerkiksi hulluksi tai näkemään kuolleita kaikkialla. Kirkkomaalla katsottiin olevan omaa erityistä voimaa, jota voitiin käyttää esimerkiksi parannusrituaaleissa. Hautausmaan voimaa siirtyi sieltä otettuun hiekkaan tai arkun nauloihin. Luita käytettiin konkreettisesti parannusrituaaleissa. Tietäjästä nimeltä Himis Hejk kerrotaan, miten hän omisti ihmisen kallon, josta hän raaputti lastuja paloviinaan, jota hän antoi sairastuneelle. Taustalla saattaa olla ajatus siitä, että taudin katsottiin tarttuneen kuolleista. Mekanismin voi kiteyttää lausahdukseen “sillä se lähtee, millä on tullutkin!”. Perinteenkerääjä Valter W. Forsblom kirjoittikin 1900-luvun alussa kenttäkuvaukseensa, että ainoastaan kaikista voimakkaimmat parantajat pystyivät parantamaan likfassnan, kuolleista tarttuneen taudin. 

Useissa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kerätyssä uskomustarinassa kerrotaan, miten tietäjät käyttää kirkkomaata tai kirkkoa hyväkseen yöllä. Hän ottaa mukaansa avustajan tai sairastuneen, jonka tehtävänä on seistä tietäjän piirtämässä kehässä sillä välin, kun tietäjä itse tekee ties mitä kirkon sisällä. Avustaja ei saa missään tapauksessa tulla ulos kehästä, vaikka hän näkisi kuinka pelottavia asioita tai kuulisi pelottavia ääniä. Suljetuissa öisissä kirkoissa tapahtui myös perinteen siirtoa, kun maineikas, vanhempi tietäjä vei sinne nuoremman tietäjänalun, ja opetti tälle tietonsa pyhässä paikassa. Joskin yöllä kirkossa oleminen voidaan nähdä myös tietäjätarinoille tyypillisenä toispuoleisuutena, jolloin asiat, kuten kirkossakäynti, tehdään eri tavalla kuin normaalisti.

Kuvalähde: Hägglund, Erik. Benkammaren På Vörå Begravningsplats. (1910-1962): SLS 865 B 478.

Lähteet:

Svenska litteratursällskapetin arkistoaineisto.

Koski, Kaarina 2011. Kuoleman voimat: kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1313, Tiede. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tittonen, Emmi 2008. ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” : hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. J@rgonia 6 (14).

Mistä erottaa tietäjän ja noidan ruotsinkielisessä aineistossa?

Tietäjä, myrrysmies, velho.. Rakkaalla rituaalispesialistilla on monta nimeä. Tutkin väitöskirjassani ruotsinkielisen Pohjanmaan uskomustarinoita tietäjistä ja pyrin selvittämään, mitä tietäjistä kerrotut tarinat kertovat puolestaan maanviljelysyhteisöjen käsityksistä magiaa harjoittavista hahmoista 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tutkimushistoriassa keskityttiin pitkään noituusoikeudenkäyntien tutkimiseen, mutta vasta 1970-luvun alussa alettiin tehdä havaintoja taidoillaan hyvää tarkoittaneista paikallisista parantajista, jotka osasivat myös etsiä varkaita ja ennustaa tulevaisuutta. Tätä porukkaa alettiin kutsua englanninkielisessä tutkimuksessa nimityksellä cunning folk. Ruotsinkielisestä uskomusaineistosta näyttäisi löytyvän tietäjien (kloka gubbor ja gummor) lisäksi noitia (trollkarlar ja trollkäringar), mutta mikä erottaa näitä hahmoja? Tässä vaiheessa on huomautettava, että suomenkielisessä aineistossa ‘noita’ on yksi tietäjän nimityksistä. Keskityn tässä kuitenkin tarkastelemaan ruotsinkielisen aineiston tarjoamaa kuvaa tietäjistä ja noidista erilaisina uskomustarinoiden hahmoina.

Noidat kuvataan usein uskomustarinoissa yhteisön sisällä toimivina, nimettöminä ja yhteisöä vahingoittavina tahoina. Tietäjät saivat kaikilta muilta salatut taitonsa vanhemmalta tietäjältä, joka opetti taitonsa esimerkiksi yöllä kirkkoalttarilla. Noitien koulutuksesta sen sijaan ei ole tarkempaa tietoa, mutta he käyttivät useiden niin sanottujen tavallisten kyläläisten tiedossa olleita keinoja, kuten karjan karvojen leikkaamista onnen varastamiseksi. Noidat harvemmin tekevät yhteisönsä hyväksi hyviä asioita, kuten parantaisivat tai auttaisivat eläimen metsänpeitosta. Tietäjät sen sijaan voivat toimia yhteisön hyväksi esimerkiksi parantamalla yhteisönsä jäseniä, mutta myös yhteisön jäseniä uhkaavasti. Tietäjä voi esimerkiksi maksua vastaan vahingoittaa jotakuta häävierasta tai morsiusparia mustasukkaisen torjutun kosijan puolesta. 

File:Gertrud Ahlgren.jpg

Pehr Arvid Säve piirsi kloka gumma Gertrud Ahlgrenin muotokuvan 1870-luvulla. Ahlgren tunnettiin myös nimellä Hejnumskäringen.

Tietäjistä on kerrottu myös tarinoita, joissa he ovat sairastuttaneet kokonaisen pappilan väen tai kenties maksua vastaan toisen kyläläisen tämän vihollisen pyynnöstä. Nämä tarinat ovat herättäneet pelkoa ja kunnioitusta tietäjiä kohtaan, mutta ne ovat myös toimineet eräänlaisina markkinointitarinoina, joissa tietyn tietäjän voimista on kerrottu laajalti. Näin tietäjän maine voimakkaana hahmona on kasvanut tuoden hänen luokseen pulassa olevia, jotka luottavat hänen taitoihinsa. Noidilla ei sen sijaan ollut laajaa tai vakiintunutta asiakaskuntaa, joka olisi kerääntynyt hänen ympärilleen. Professori Timothy Tangherlini havaitsi tanskalaisesta aineistosta, että jos tietäjällä oli hänen puolestaan puhuva asiakaskunta, ei häntä tuomittu noituudesta yhtä suurella todennäköisyydellä kuin siinä tapauksessa, että kukaan ei todistanut tietäjän tai noidan hyvistä teoista. Näin ollen tarinat vahingoittamisesta eivät yksistään riittäneet vielä yhteisön tuomioon ja yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen, jos tietäjä muutoin kykeni parantamaan, ennustamaan ja löytämään varastettuja tavaroita menestyksekkäästi.

Pohjanmaalaisissa tarinoissa noidat tulevat vuotuisjuhlien kuten pääsiäisen aikaan navettaan tai lampolaan, vahingoittavat eläimiä ja vievät maito- ja karjaonnen mennessään. Niinpä heidän tuloaan voi vartioida, ja tarvittaessa tehdä toimia joilla noidat saadaan pidettyä poissa oman karjan kimpusta. Tietäjät sen sijaan kuvataan eläimiä parantavina, silloin kun talon omat keinot ja taidot on käytetty ja epäillään taudin aiheuttajaksi yliluonnollista tahoa. Uskomustarinoissa kerrotaan, miten jotkut tietäjät osoittivat voimiaan pysäyttämällä hevosen, mutta silloinkaan heidän motiivinaan ei ollut onnen vienti, vaan oman mahdin ja taitojen osoittaminen muille. Tietäjät kykenivät myös löytämään kadonnutta karjaa tai ihmisiä, mikä ei myöskään kuulunut noitien kiinnostuksenkohteisiin.

Noitien voidaan siis sanoa jäävän kasvottomiksi, rajallista onnea vieviksi hahmoiksi, joiden lähettämiä tai tuottamia sairauksia tietäjät ovat parantaneet samalla kun he ovat toimineet osana yhteisöään avustaen sitä ennustamalla ja löytämällä kadonneita tai varastettuja esineitä ja eläimiä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että sanaa ‘noita’ on suomenkielessä käytetty myös tietäjästä. Rajanveto tietäjien ja noitien välillä ei siis ole kovin yksioikoista, sillä myös ruotsinkielisessä aineistossa puhutaan samassa lauseessa parantajasta ‘omlagare’, joka on myös noita eli ‘trollkarl’. Käytettyä termiä tärkeämmäksi johtolangaksi näyttäisikin muodostuvan se, millaisissa toimissa noituutta käyttävä hahmo tarinassa esitetään. 

Kirjallisuus ja lähteet

SLS 163 ja muita Svenska litteratursällskapetin arkistoaineistoja.

Hutton, Ronald 2017. The Witch: A History of Fear, from Ancient Times to the Present. Yale University Press.

Stark, Laura 2007. Sorcerers and Their Social Context in 19th-20th Century Rural Finland. – Arv. Nordic Yearbook of Folklore. 63:7-29.

Tangherlini, Timothy 2000. “How Do You Know She’s a Witch?”: Witches, Cunning Folk, and Competition in Denmark. – Western Folklore 54 (3/4), 279–303.

Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Vöyrin ensimmäinen noita

Vuonna 1891 Mårten Thors kiersi Pohjanmaata ja keräsi paikallisia asukkailta uskomustarinoita ja muita kansanperinteen kertomuksia. Hänen kokoelmaansa päätyi maininta siitä, että Vöyrissä poltettiin paljon noitia Hartmanin ollessa siellä aikoinaan pappina. Noidat eivät kuitenkaan ottaneet palaakseen, sillä tuli ei jostain syystä tarttunut heihin. Tämä ei Hartmania lannistanut, vaan hän huusi paikalle lisää tuohta ja tikkuja. Näin saatiin noidat poltettua. Samasta Hartmanista kerrottiin, että hän oli adoptoinut noidan pojan, mutta poika oli valitettavasti ehtinyt jo oppia noitakeinoja äidiltään. Hän pystyi muun muassa pysäyttämään kuormaa vetävät hevoset niille sijoilleen tahdonvoimallaan. Lopulta Hartman kyllästyi pojan touhuihin ja lähetti tämän Tukholmaan pois silmistään. Kuka tämä pastori Hartman oikein oli ja onko kyseessä vuosisatoja vanha uskomustarina, jonka kautta on kerrottu paikkakunnalla tapahtuneesta noitavainosta?

Vöyrissä on Bror Åkerblomin paikallishistorian mukaan ollut kaksikin Haartman-nimistä kirkkoherraa. Ensimmäinen, Jacob Haartman, toimi kirkkoherrana vuosina 1732-1767. Hänestä Åkerblom ei kerro muuta kuin että hän oli kotoisin Inkoosta ja meni naimisiin edellisen apupapin lesken, Beata Kiemmerin kanssa. Muutama vuosi myöhemmin ensimmäistä Haartmania seurasi toinen, Johan Haartman, ensimmäisen Haartmanin veli. Johan toimi vöyriläisten sielunpaimenena vuosina 1769-1794, mitä ennen hän oli ollut Pohjanmaan rykmentin pastorina ja osallistui tässä toimessaan Pommerin sotaan. Hän oli naimisissa Catharina Sophian, apupappi Johan Gezeliuksen tyttären kanssa. Åkerblom ei mainitse kummankaan kohdalla yhteyksiä noitien polttamiseen tai noitien oppipoikiin. Sen sijaan hän kertoo ensimmäisestä noituudesta kuolemaantuomitusta vöyriläisestä, Margeta Sigfridintyttärestä.

Åkerblom kertoo, miten Margeta Sigfridintytär joutui ensimmäisenä epäilyksenalaiseksi noituudesta kirkkoherra Kristiern Wernbergin aikana. Margeta kutsuttiin käräjille keväällä 1675, mutta hän torjui itsepintaisesti kaikki syytökset. 9-vuotias Mickel Jakobinpoika kutsuttiin todistamaan asiasta. Lapsien käyttäminen todistajina noituusoikeudenkäynneissä oli yllättävän yleistä Ruotsissa, ja osa lapsista saattoi todistaa jopa vanhempiaan vastaan. Mickel todisti, että Margetan tyttärenpoika, 7-vuotias Gustav, oli kertonut hänelle miten hänen isoäitinsä matkusti Blåkullaan. Tämän lisäksi Gustav oli opettanut Mickelille loitsun, joka vapaasti käännettynä kuului: “Paholainen tulee saamaan sinut, hän tulee viemään sinut pois, hän tulee vetämään jokaisen jäsenen sinusta, hän tulee vetämään sinut keskeltä ja sinusta.” Lopulta Margeta myönsi, että hän oli nuoruudessaan oppinut noitataidoistaan kuuluisalta, sittemmin jo kuolleelta Badstugu- eli Sauna-Kaisalta miten Blåkullaan matkustetaan voidelluilla vasikoilla. Sittemmin Margeta oli tehnyt matkansa Paholaisen luokse lampaalla ratsastaen ja vienyt Vihtahousulle lahjaksi pienen voirasian, mutta oli saanut moitteet niin pienestä lahjasta.

File:Die Hexe (Albrecht Dürer).jpg
Albrecht Dürerin kuvassa 1500-luvulta noita ratsastaa väärinpäin vuohella.

Seuraavilla käräjillä Margeta perui tunnustuksensa, mutta tätä epäiltiin edelleen. Nyt oli hänen tyttärenpoikansa, Gustavin aika astua todistamaan. Tämä kertoi, että oli kolmen vuoden ajan matkustanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa Blåkullaan. Siellä hänelle oli tarjottu ruokaa ja kunnon poikana Gustav oli siunannut ruuan ennen syömistä. Heti siunaamisen jälkeen ruoka oli muuttunut käärmeiksi ja liskoiksi Gustavin silmien edessä. Gustav kertoi muistakin näyistä Paholaisen luona. Matkalla sinne ensimmäistä kertaa hän oli nähnyt paljon pieniä naisia valkoisissaan laulamassa kirjasta ja toistamassa, että oli pyhä pääsiäisyö. Paholaisella oli ollut kaksi sinistä tulta palavaa kattilaa, joissa oli keitetty menehtyneiden noitien sieluja. 

Nykylukijalle Gustavin kertomukset vaikuttavat fantasiakirjallisuudelta, mutta Vöyrissä 1600-luvun lopulla ne olivat totisinta totta ja Margeta Sigfridintytär tuomittiin menettämään henkensä. Joulukuun 8. päivä vuonna 1675 hänen kaulansa katkaistiin ja hänen ruumiinsa poltettiin. Samoihin aikoihin Vöyrissä levisi muitakin huhuja noidista ja noituudesta epäillyistä. Åkerblomin mukaan huhut jatkuivat aina 1700-luvun alkuvuosikymmeniin asti. 

Vaikuttaisi siis siltä, että 1800-luvun lopussa muistiinmerkitty uskomustarina pastori Haartmanista ja tämän yhteydestä noitien polttamiseen ei pidä historiallisten lähteiden valossa paikkaansa. Merkille pantavaa kuitenkin on, että Vöyrissä todellakin on ollut noituussyytöksiä, ja vain muutama vuosikymmen ennen ensimmäisen Haartmanin astumista kirkkoherran virkaan. Voikin siis olla, että kollektiivisessa muistissa nämä kaksi asiaa ovat sekoittuneet toisiinsa ja muodostaneet uskomustarinan, jonka Mårten Thors taltioi 1800-luvun lopulla. 

Lähteet:

Thors, Mårten. SLS 22 Traditionsuppteckningar (1891).

Åkerblom, Bror K. 1962 [1937]. Vörå sockens historia: 1. Vasa, Vörå kommuns förlag.

Kuvalähde: Wikimedia Commons