Magian historiaa: Nekromantiaa hautausmailla ja kirkoissa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla

Populaarikulttuurissa nekromantti on tavallisesti vihollishahmo, joka nostattaa zombiarmeijan sankarillisen päähenkilön kimppuun. Nekromantialla tarkoitetaan laajemmin Encyclopedia Britannican mukaan kuolleiden kanssa kommunikoimista, jonka päämääränä on saada tietoa tulevaisuudesta tai muutoin edistää omia tavoitteita. Koska kyseessä on hyvin laaja perinne alueellisesti ja ajallisesti, keskityn tässä blogipäivityksessä tarkastelemaan nekromantiaa erityisesti hautausmaiden ja kirkkojen yhteydessä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan kuoleman väki, joka asustaa hautausmaiden yhteydessä. Väki-ajattelulla tarkoitetaan käsitystä siitä, että tietyillä asioilla, kuten kuolleilla tai naisen sukuelimillä, on oma väkensä eli voimansa. Tätä voimaa voidaan käyttää loitsuissa hyväksi. Kalman väki sairastutti sen, joka osui liian lähelle sitä. Vahingoittavaa kalmaa saattoi saada itseensä muualtakin kuin hautausmaalta, esimerkiksi ruumislaudasta tai muutoin kuolleen kanssa kosketuksissa olleesta esineestä, kuten ruumiin päällä olleesta paidasta. Luonteeltaan kalman väki oli kasvotonta ja nimetöntä. Ajateltiin, että kun kukaan ei enää muistanut kuolleen henkilön nimeä, hän liittyisi kalman väen joukkoon. Tietäjät pystyivät hallitsemaan kalman väkeä. Tarinoita tietäjien vallasta kuolleisiin on kerätty niin paljon, että niillä on oma luokituksensa uskomustarinoissa. Luita tai muita kuolleiden osia voitiin käyttää parannusrituaaleissa, mutta myös vahingoittamaan tai sairastuttamaan. 

Omslagsbild
Vöyrin hautausmaalla sijaitseva luuhuone, jossa säilytettin luita vanhoista, käytöstä poistetuista haudoista.

Tietäjät pystyivät käyttämään hyväkseen kalman väkeä myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kuolleiden avulla voitiin noitua kilpakumppani esimerkiksi hulluksi tai näkemään kuolleita kaikkialla. Kirkkomaalla katsottiin olevan omaa erityistä voimaa, jota voitiin käyttää esimerkiksi parannusrituaaleissa. Hautausmaan voimaa siirtyi sieltä otettuun hiekkaan tai arkun nauloihin. Luita käytettiin konkreettisesti parannusrituaaleissa. Tietäjästä nimeltä Himis Hejk kerrotaan, miten hän omisti ihmisen kallon, josta hän raaputti lastuja paloviinaan, jota hän antoi sairastuneelle. Taustalla saattaa olla ajatus siitä, että taudin katsottiin tarttuneen kuolleista. Mekanismin voi kiteyttää lausahdukseen “sillä se lähtee, millä on tullutkin!”. Perinteenkerääjä Valter W. Forsblom kirjoittikin 1900-luvun alussa kenttäkuvaukseensa, että ainoastaan kaikista voimakkaimmat parantajat pystyivät parantamaan likfassnan, kuolleista tarttuneen taudin. 

Useissa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kerätyssä uskomustarinassa kerrotaan, miten tietäjät käyttää kirkkomaata tai kirkkoa hyväkseen yöllä. Hän ottaa mukaansa avustajan tai sairastuneen, jonka tehtävänä on seistä tietäjän piirtämässä kehässä sillä välin, kun tietäjä itse tekee ties mitä kirkon sisällä. Avustaja ei saa missään tapauksessa tulla ulos kehästä, vaikka hän näkisi kuinka pelottavia asioita tai kuulisi pelottavia ääniä. Suljetuissa öisissä kirkoissa tapahtui myös perinteen siirtoa, kun maineikas, vanhempi tietäjä vei sinne nuoremman tietäjänalun, ja opetti tälle tietonsa pyhässä paikassa. Joskin yöllä kirkossa oleminen voidaan nähdä myös tietäjätarinoille tyypillisenä toispuoleisuutena, jolloin asiat, kuten kirkossakäynti, tehdään eri tavalla kuin normaalisti.

Kuvalähde: Hägglund, Erik. Benkammaren På Vörå Begravningsplats. (1910-1962): SLS 865 B 478.

Lähteet:

Svenska litteratursällskapetin arkistoaineisto.

Koski, Kaarina 2011. Kuoleman voimat: kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1313, Tiede. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tittonen, Emmi 2008. ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” : hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. J@rgonia 6 (14).

Mistä erottaa tietäjän ja noidan ruotsinkielisessä aineistossa?

Tietäjä, myrrysmies, velho.. Rakkaalla rituaalispesialistilla on monta nimeä. Tutkin väitöskirjassani ruotsinkielisen Pohjanmaan uskomustarinoita tietäjistä ja pyrin selvittämään, mitä tietäjistä kerrotut tarinat kertovat puolestaan maanviljelysyhteisöjen käsityksistä magiaa harjoittavista hahmoista 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tutkimushistoriassa keskityttiin pitkään noituusoikeudenkäyntien tutkimiseen, mutta vasta 1970-luvun alussa alettiin tehdä havaintoja taidoillaan hyvää tarkoittaneista paikallisista parantajista, jotka osasivat myös etsiä varkaita ja ennustaa tulevaisuutta. Tätä porukkaa alettiin kutsua englanninkielisessä tutkimuksessa nimityksellä cunning folk. Ruotsinkielisestä uskomusaineistosta näyttäisi löytyvän tietäjien (kloka gubbor ja gummor) lisäksi noitia (trollkarlar ja trollkäringar), mutta mikä erottaa näitä hahmoja? Tässä vaiheessa on huomautettava, että suomenkielisessä aineistossa ‘noita’ on yksi tietäjän nimityksistä. Keskityn tässä kuitenkin tarkastelemaan ruotsinkielisen aineiston tarjoamaa kuvaa tietäjistä ja noidista erilaisina uskomustarinoiden hahmoina.

Noidat kuvataan usein uskomustarinoissa yhteisön sisällä toimivina, nimettöminä ja yhteisöä vahingoittavina tahoina. Tietäjät saivat kaikilta muilta salatut taitonsa vanhemmalta tietäjältä, joka opetti taitonsa esimerkiksi yöllä kirkkoalttarilla. Noitien koulutuksesta sen sijaan ei ole tarkempaa tietoa, mutta he käyttivät useiden niin sanottujen tavallisten kyläläisten tiedossa olleita keinoja, kuten karjan karvojen leikkaamista onnen varastamiseksi. Noidat harvemmin tekevät yhteisönsä hyväksi hyviä asioita, kuten parantaisivat tai auttaisivat eläimen metsänpeitosta. Tietäjät sen sijaan voivat toimia yhteisön hyväksi esimerkiksi parantamalla yhteisönsä jäseniä, mutta myös yhteisön jäseniä uhkaavasti. Tietäjä voi esimerkiksi maksua vastaan vahingoittaa jotakuta häävierasta tai morsiusparia mustasukkaisen torjutun kosijan puolesta. 

File:Gertrud Ahlgren.jpg

Pehr Arvid Säve piirsi kloka gumma Gertrud Ahlgrenin muotokuvan 1870-luvulla. Ahlgren tunnettiin myös nimellä Hejnumskäringen.

Tietäjistä on kerrottu myös tarinoita, joissa he ovat sairastuttaneet kokonaisen pappilan väen tai kenties maksua vastaan toisen kyläläisen tämän vihollisen pyynnöstä. Nämä tarinat ovat herättäneet pelkoa ja kunnioitusta tietäjiä kohtaan, mutta ne ovat myös toimineet eräänlaisina markkinointitarinoina, joissa tietyn tietäjän voimista on kerrottu laajalti. Näin tietäjän maine voimakkaana hahmona on kasvanut tuoden hänen luokseen pulassa olevia, jotka luottavat hänen taitoihinsa. Noidilla ei sen sijaan ollut laajaa tai vakiintunutta asiakaskuntaa, joka olisi kerääntynyt hänen ympärilleen. Professori Timothy Tangherlini havaitsi tanskalaisesta aineistosta, että jos tietäjällä oli hänen puolestaan puhuva asiakaskunta, ei häntä tuomittu noituudesta yhtä suurella todennäköisyydellä kuin siinä tapauksessa, että kukaan ei todistanut tietäjän tai noidan hyvistä teoista. Näin ollen tarinat vahingoittamisesta eivät yksistään riittäneet vielä yhteisön tuomioon ja yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen, jos tietäjä muutoin kykeni parantamaan, ennustamaan ja löytämään varastettuja tavaroita menestyksekkäästi.

Pohjanmaalaisissa tarinoissa noidat tulevat vuotuisjuhlien kuten pääsiäisen aikaan navettaan tai lampolaan, vahingoittavat eläimiä ja vievät maito- ja karjaonnen mennessään. Niinpä heidän tuloaan voi vartioida, ja tarvittaessa tehdä toimia joilla noidat saadaan pidettyä poissa oman karjan kimpusta. Tietäjät sen sijaan kuvataan eläimiä parantavina, silloin kun talon omat keinot ja taidot on käytetty ja epäillään taudin aiheuttajaksi yliluonnollista tahoa. Uskomustarinoissa kerrotaan, miten jotkut tietäjät osoittivat voimiaan pysäyttämällä hevosen, mutta silloinkaan heidän motiivinaan ei ollut onnen vienti, vaan oman mahdin ja taitojen osoittaminen muille. Tietäjät kykenivät myös löytämään kadonnutta karjaa tai ihmisiä, mikä ei myöskään kuulunut noitien kiinnostuksenkohteisiin.

Noitien voidaan siis sanoa jäävän kasvottomiksi, rajallista onnea vieviksi hahmoiksi, joiden lähettämiä tai tuottamia sairauksia tietäjät ovat parantaneet samalla kun he ovat toimineet osana yhteisöään avustaen sitä ennustamalla ja löytämällä kadonneita tai varastettuja esineitä ja eläimiä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että sanaa ‘noita’ on suomenkielessä käytetty myös tietäjästä. Rajanveto tietäjien ja noitien välillä ei siis ole kovin yksioikoista, sillä myös ruotsinkielisessä aineistossa puhutaan samassa lauseessa parantajasta ‘omlagare’, joka on myös noita eli ‘trollkarl’. Käytettyä termiä tärkeämmäksi johtolangaksi näyttäisikin muodostuvan se, millaisissa toimissa noituutta käyttävä hahmo tarinassa esitetään. 

Kirjallisuus ja lähteet

SLS 163 ja muita Svenska litteratursällskapetin arkistoaineistoja.

Hutton, Ronald 2017. The Witch: A History of Fear, from Ancient Times to the Present. Yale University Press.

Stark, Laura 2007. Sorcerers and Their Social Context in 19th-20th Century Rural Finland. – Arv. Nordic Yearbook of Folklore. 63:7-29.

Tangherlini, Timothy 2000. “How Do You Know She’s a Witch?”: Witches, Cunning Folk, and Competition in Denmark. – Western Folklore 54 (3/4), 279–303.

Kuvalähde: Wikimedia Commons.