Sana ‘tietäjä’ herättää monenlaisia mielikuvia ja sanalla onkin tarkoitettu eri kulttuurialueilla ja aikakausina erilaisia hahmoja ja ihmisiä. Tutkin työkseni tällä hetkellä ruotsinkielisen Pohjanmaan tietäjätarinoita osana Svenska kulturfondenin rahoittamaa tutkimusprojektia. Tämänkertaisessa kirjoituksessa sukelletaan Pohjanmaan tietäjäperinteeseen syvemmälle uskomustarinoiden pohjalta. Mitä uskomustarinat olivatkaan? Siihen voit palata täältä. Tämä blogikirjoitus pohjautuu vertaisarvioituun artikkeliini Ambiguous characters: Cunning folk in the Swedish Ostrobothnian belief narratives.
Pohjanmaan ruotsinkielisten uskomustarinoiden tietäjät esiintyvät tarinoissa ensisijaisesti parantajina. Maagisen parantamisen lisäksi he etsivät (ja löytävät) kadonneita eläimiä ja ihmisiä, ennustivat tulevaa sekä selvittivät varkauksia. Tietäjät eivät olleet pelkästään puhtaita pulmusia, vaan he myös noituivat sairauksia ja muita ikävyyksiä pyynnöstä toisiin yhteisön jäseniin tai joskus ihan vain siksikin, että heitä huvitti näin tehdä. Sinänsä positiivisista toimista huolimatta tietäjinä pidettyihin henkilöihin liitettiin paljon paheksuntaa. Parannusloitsujen tunteminen oli syntiä ja tietäjien huhuttiin olevan liitossa Paholaisen kanssa. Tietäjien suorittamaan parannusrituaaliin tarvittiin paloviinaa, jonka käyttöä paheksuttiin 1800-luvun lopun lehdistössä. Ei ihme, että pohjanmaalaisen ruotsinkielisen uskomusaineiston kerääjänä kunnostautunut Valter W. Forsblom kirjoitti parantajien tahtovan erottautua noidista, jotka Katekismuskin tuomitsee.
Tietäjillä oli hallussaan sellaista maagista tietoa, jota ei ollut muilla yhteisön jäsenillä. Koska pohjanmaalaisessa yhteisössä arvostettiin vanhaa ikää nuoruuden sijaan, tuli myös maagiset taidot opettaa vanhemman nuoremmalle. Siinä vaiheessa, kun hampaat alkoivat pudota, oli myös aika opettaa tiedot eteenpäin. Myös suomenkieliseltä alueelta tunnetaan ajatus tietäjyyden ja hampaiden yhdistämisestä. Tämä liittyy todennäköisesti siihen, että hampaiden katsottiin olevan ihmiskehon kovinta osaa ja tietäjällä tuli olla vahva luonto, jotta hän pystyisi karkottamaan esimerkiksi taudinaiheuttajia. Maagiset taidot pystyi saamaan omakseen myös rikkomalla yhteisön normeja, kuten menemällä kirkkoon yöllä tai pitämällä kuolleelle kuulunutta paitaa.
Kuolleet ja tietäjät liittyvät vahvasti yhteen pohjanmaalaisissa ruotsinkielisissä uskomustarinoissa. Milloin tietäjät parantavat kuolleista, tai tarkemmin sanottuna kalman väestä, tarttuneita tauteja, milloin taas he vievät sairastuneen hautausmaalle yöaikaan tai vierailivat hautausmaalla kuullakseen varkaan oikean nimen. Paikalliseen tarinaperinteeseen liittyi kuitenkin myös epäilystä ja tietäjien taitojen kyseenalaistamista. Esimerkiksi eräästä tietäjästä kerrottiin, että hän oli nimennyt väärän ihmisen varkaaksi ja aiheuttanut näin pienimuotoisen skandaalin, toisesta taas kerrottiin että hän oli taitava parantaja, joka itse naureskeli omalle taikataitoiselle maineelleen. Maine olikin pohjanmaalaisen tietäjän tärkein omaisuus, sillä sen suoman auktoriteetin varassa hän paransi sairaita ja houkutteli luokseen uusia avuntarvitsijoita. Jos oli oikein vahvatahtoinen, tiesivät varkaat palauttaa viemänsä esineet ja rahat heti, kun he vähääkään kuulivat varkauden uhrin etsineen oikeutta paikallisen tietäjän pakeilta.
Uskomustarinat ovat tarinoita, joissa esiintyy yliluonnollisia aineksia. Näitä yliluonnollisia elementtejä voivat olla esimerkiksi kummitukset, tontut tai vaikkapa vedenemät. Kun tarinaperinnettä alettiin keräämään järjestelmällisemmin yli sata vuotta sitten, eivät kertojat ajatelleet kertovansa perinteenkerääjille “uskomustarinoita”, vaan tarinoita, joiden aiheista kerääjät heiltä kysyivät tai joiden he itse ajattelivat kiinnostavan kerääjiä. Mutta kertovatko uskomustarinat siitä, mihin ihmiset uskovat?
Kysymys saattaa vaikuttaa ensisilmäyksellä pöhköltä, sisältyyhän sana ‘usko’ sanaan ‘uskomustarina’. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, kun sitä tarkastelee lähempää. Kertovathan monet sellaiset ihmiset kummitustarinoitakin, jotka eivät kuitenkaan itse ajattele uskovansa kummituksiin. Kummitustarinat voivat kuitenkin tuntua heistä niin jännittäviltä tai viihdyttäviltä, että niistä puhutaan siitä huolimatta. Lisäksi ylipäänsä uskominen on vaikeasti sanallistettava tunne, joka merkitsee eri asioita eri ihmisille. Kerrontatilanteesta riippuu, miten kertomus kerrotaan ja miten sen sisältö ymmärretään. Kertomuksen sisällön tulee olla jollain tavalla kiinnostava kuulijakunnalle ja kertojalle, jotta se ansaitsee tulla kerrotuksi ja ihmiset jaksaisivat kuunnella tai lukea tarinan loppuun. Yleensä saman mieliset tai samankaltaisista asioista kiinnostuneet kertovat toisilleen tarinoita, jotka he kokevat merkittäviksi. Kertomukset ovat siis toisin sanoen yhteisöllisesti rakentuneita.
Kertomukset rakentuvat yhteisöllisesti ja niiden tulee olla mielekkäitä sekä kertojalle että hänen yleisölleen. (The Boyhood of Raleigh, 1871. John Everett Millais. @Wikimedia Commons.)
Tarinat pitävät sisällään yhteisön arvoja sekä käsityksiä oikeasta ja väärästä: miten toimit tässä elämässä, jotta et päädy kummitukseksi? Miten toimit suhteessa toiseen ihmiseen, jotta et kokisi muiden paheksuntaa? Vuosisadan takaisessa tarinassa voidaan kertoa, miten tarinan päähenkilö saa yliluonnollisen rangaistuksen varastettuaan naapuriltaan tai hautausmaan vainajilta. Tällöin tarina kantaa yhteisön käsitystä siitä, että varastaminen on väärin ja että siitä seuraa rangaistus tavalla tai toisella. Tarinan kuunteleminen ja siihen suhtautuminen on kuitenkin henkilökohtaista. Joku toinen saattaa laittaa korvan taakse tarinan opetuksen, toinen taas kohauttaa sille olkapäitään ja jatkaa päiväänsä. Yhteisöllisten ja kulttuuristen merkitysten lisäksi tarinoilla on siis myös henkilökohtainen ja yksilöllinen ulottuvuutensa. Tarinoiden voima liittyykin osaltaan siihen, miten ne yhdistävät meidät toisiimme ja toisaalta antavat työkaluja itsetuntemuksen syventämiseksi.
Lähteet
Bennett, Gillian. 1989. ”Belief stories”: The forgotten genre. Western Folklore, 48(4), 289-311. doi:10.2307/1499544
Tietäjä, myrrysmies, velho.. Rakkaalla rituaalispesialistilla on monta nimeä. Tutkin väitöskirjassani ruotsinkielisen Pohjanmaan uskomustarinoita tietäjistä ja pyrin selvittämään, mitä tietäjistä kerrotut tarinat kertovat puolestaan maanviljelysyhteisöjen käsityksistä magiaa harjoittavista hahmoista 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tutkimushistoriassa keskityttiin pitkään noituusoikeudenkäyntien tutkimiseen, mutta vasta 1970-luvun alussa alettiin tehdä havaintoja taidoillaan hyvää tarkoittaneista paikallisista parantajista, jotka osasivat myös etsiä varkaita ja ennustaa tulevaisuutta. Tätä porukkaa alettiin kutsua englanninkielisessä tutkimuksessa nimityksellä cunning folk. Ruotsinkielisestä uskomusaineistosta näyttäisi löytyvän tietäjien (kloka gubbor ja gummor) lisäksi noitia (trollkarlar ja trollkäringar), mutta mikä erottaa näitä hahmoja? Tässä vaiheessa on huomautettava, että suomenkielisessä aineistossa ‘noita’ on yksi tietäjän nimityksistä. Keskityn tässä kuitenkin tarkastelemaan ruotsinkielisen aineiston tarjoamaa kuvaa tietäjistä ja noidista erilaisina uskomustarinoiden hahmoina.
Noidat kuvataan usein uskomustarinoissa yhteisön sisällä toimivina, nimettöminä ja yhteisöä vahingoittavina tahoina. Tietäjät saivat kaikilta muilta salatut taitonsa vanhemmalta tietäjältä, joka opetti taitonsa esimerkiksi yöllä kirkkoalttarilla. Noitien koulutuksesta sen sijaan ei ole tarkempaa tietoa, mutta he käyttivät useiden niin sanottujen tavallisten kyläläisten tiedossa olleita keinoja, kuten karjan karvojen leikkaamista onnen varastamiseksi. Noidat harvemmin tekevät yhteisönsä hyväksi hyviä asioita, kuten parantaisivat tai auttaisivat eläimen metsänpeitosta. Tietäjät sen sijaan voivat toimia yhteisön hyväksi esimerkiksi parantamalla yhteisönsä jäseniä, mutta myös yhteisön jäseniä uhkaavasti. Tietäjä voi esimerkiksi maksua vastaan vahingoittaa jotakuta häävierasta tai morsiusparia mustasukkaisen torjutun kosijan puolesta.
Pehr Arvid Säve piirsi kloka gumma Gertrud Ahlgrenin muotokuvan 1870-luvulla. Ahlgren tunnettiin myös nimellä Hejnumskäringen.
Tietäjistä on kerrottu myös tarinoita, joissa he ovat sairastuttaneet kokonaisen pappilan väen tai kenties maksua vastaan toisen kyläläisen tämän vihollisen pyynnöstä. Nämä tarinat ovat herättäneet pelkoa ja kunnioitusta tietäjiä kohtaan, mutta ne ovat myös toimineet eräänlaisina markkinointitarinoina, joissa tietyn tietäjän voimista on kerrottu laajalti. Näin tietäjän maine voimakkaana hahmona on kasvanut tuoden hänen luokseen pulassa olevia, jotka luottavat hänen taitoihinsa. Noidilla ei sen sijaan ollut laajaa tai vakiintunutta asiakaskuntaa, joka olisi kerääntynyt hänen ympärilleen. Professori Timothy Tangherlini havaitsi tanskalaisesta aineistosta, että jos tietäjällä oli hänen puolestaan puhuva asiakaskunta, ei häntä tuomittu noituudesta yhtä suurella todennäköisyydellä kuin siinä tapauksessa, että kukaan ei todistanut tietäjän tai noidan hyvistä teoista. Näin ollen tarinat vahingoittamisesta eivät yksistään riittäneet vielä yhteisön tuomioon ja yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen, jos tietäjä muutoin kykeni parantamaan, ennustamaan ja löytämään varastettuja tavaroita menestyksekkäästi.
Pohjanmaalaisissa tarinoissa noidat tulevat vuotuisjuhlien kuten pääsiäisen aikaan navettaan tai lampolaan, vahingoittavat eläimiä ja vievät maito- ja karjaonnen mennessään. Niinpä heidän tuloaan voi vartioida, ja tarvittaessa tehdä toimia joilla noidat saadaan pidettyä poissa oman karjan kimpusta. Tietäjät sen sijaan kuvataan eläimiä parantavina, silloin kun talon omat keinot ja taidot on käytetty ja epäillään taudin aiheuttajaksi yliluonnollista tahoa. Uskomustarinoissa kerrotaan, miten jotkut tietäjät osoittivat voimiaan pysäyttämällä hevosen, mutta silloinkaan heidän motiivinaan ei ollut onnen vienti, vaan oman mahdin ja taitojen osoittaminen muille. Tietäjät kykenivät myös löytämään kadonnutta karjaa tai ihmisiä, mikä ei myöskään kuulunut noitien kiinnostuksenkohteisiin.
Noitien voidaan siis sanoa jäävän kasvottomiksi, rajallista onnea vieviksi hahmoiksi, joiden lähettämiä tai tuottamia sairauksia tietäjät ovat parantaneet samalla kun he ovat toimineet osana yhteisöään avustaen sitä ennustamalla ja löytämällä kadonneita tai varastettuja esineitä ja eläimiä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että sanaa ‘noita’ on suomenkielessä käytetty myös tietäjästä. Rajanveto tietäjien ja noitien välillä ei siis ole kovin yksioikoista, sillä myös ruotsinkielisessä aineistossa puhutaan samassa lauseessa parantajasta ‘omlagare’, joka on myös noita eli ‘trollkarl’. Käytettyä termiä tärkeämmäksi johtolangaksi näyttäisikin muodostuvan se, millaisissa toimissa noituutta käyttävä hahmo tarinassa esitetään.
Kirjallisuus ja lähteet
SLS 163 ja muita Svenska litteratursällskapetin arkistoaineistoja.
Hutton, Ronald 2017. The Witch: A History of Fear, from Ancient Times to the Present. Yale University Press.
Stark, Laura 2007. Sorcerers and Their Social Context in 19th-20th Century Rural Finland. – Arv. Nordic Yearbook of Folklore. 63:7-29.
Tangherlini, Timothy 2000. “How Do You Know She’s a Witch?”: Witches, Cunning Folk, and Competition in Denmark. – Western Folklore 54 (3/4), 279–303.
Vuonna 1891 Mårten Thors kiersi Pohjanmaata ja keräsi paikallisia asukkailta uskomustarinoita ja muita kansanperinteen kertomuksia. Hänen kokoelmaansa päätyi maininta siitä, että Vöyrissä poltettiin paljon noitia Hartmanin ollessa siellä aikoinaan pappina. Noidat eivät kuitenkaan ottaneet palaakseen, sillä tuli ei jostain syystä tarttunut heihin. Tämä ei Hartmania lannistanut, vaan hän huusi paikalle lisää tuohta ja tikkuja. Näin saatiin noidat poltettua. Samasta Hartmanista kerrottiin, että hän oli adoptoinut noidan pojan, mutta poika oli valitettavasti ehtinyt jo oppia noitakeinoja äidiltään. Hän pystyi muun muassa pysäyttämään kuormaa vetävät hevoset niille sijoilleen tahdonvoimallaan. Lopulta Hartman kyllästyi pojan touhuihin ja lähetti tämän Tukholmaan pois silmistään. Kuka tämä pastori Hartman oikein oli ja onko kyseessä vuosisatoja vanha uskomustarina, jonka kautta on kerrottu paikkakunnalla tapahtuneesta noitavainosta?
Vöyrissä on Bror Åkerblomin paikallishistorian mukaan ollut kaksikin Haartman-nimistä kirkkoherraa. Ensimmäinen, Jacob Haartman, toimi kirkkoherrana vuosina 1732-1767. Hänestä Åkerblom ei kerro muuta kuin että hän oli kotoisin Inkoosta ja meni naimisiin edellisen apupapin lesken, Beata Kiemmerin kanssa. Muutama vuosi myöhemmin ensimmäistä Haartmania seurasi toinen, Johan Haartman, ensimmäisen Haartmanin veli. Johan toimi vöyriläisten sielunpaimenena vuosina 1769-1794, mitä ennen hän oli ollut Pohjanmaan rykmentin pastorina ja osallistui tässä toimessaan Pommerin sotaan. Hän oli naimisissa Catharina Sophian, apupappi Johan Gezeliuksen tyttären kanssa. Åkerblom ei mainitse kummankaan kohdalla yhteyksiä noitien polttamiseen tai noitien oppipoikiin. Sen sijaan hän kertoo ensimmäisestä noituudesta kuolemaantuomitusta vöyriläisestä, Margeta Sigfridintyttärestä.
Åkerblom kertoo, miten Margeta Sigfridintytär joutui ensimmäisenä epäilyksenalaiseksi noituudesta kirkkoherra Kristiern Wernbergin aikana. Margeta kutsuttiin käräjille keväällä 1675, mutta hän torjui itsepintaisesti kaikki syytökset. 9-vuotias Mickel Jakobinpoika kutsuttiin todistamaan asiasta. Lapsien käyttäminen todistajina noituusoikeudenkäynneissä oli yllättävän yleistä Ruotsissa, ja osa lapsista saattoi todistaa jopa vanhempiaan vastaan. Mickel todisti, että Margetan tyttärenpoika, 7-vuotias Gustav, oli kertonut hänelle miten hänen isoäitinsä matkusti Blåkullaan. Tämän lisäksi Gustav oli opettanut Mickelille loitsun, joka vapaasti käännettynä kuului: “Paholainen tulee saamaan sinut, hän tulee viemään sinut pois, hän tulee vetämään jokaisen jäsenen sinusta, hän tulee vetämään sinut keskeltä ja sinusta.” Lopulta Margeta myönsi, että hän oli nuoruudessaan oppinut noitataidoistaan kuuluisalta, sittemmin jo kuolleelta Badstugu- eli Sauna-Kaisalta miten Blåkullaan matkustetaan voidelluilla vasikoilla. Sittemmin Margeta oli tehnyt matkansa Paholaisen luokse lampaalla ratsastaen ja vienyt Vihtahousulle lahjaksi pienen voirasian, mutta oli saanut moitteet niin pienestä lahjasta.
Albrecht Dürerin kuvassa 1500-luvulta noita ratsastaa väärinpäin vuohella.
Seuraavilla käräjillä Margeta perui tunnustuksensa, mutta tätä epäiltiin edelleen. Nyt oli hänen tyttärenpoikansa, Gustavin aika astua todistamaan. Tämä kertoi, että oli kolmen vuoden ajan matkustanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa Blåkullaan. Siellä hänelle oli tarjottu ruokaa ja kunnon poikana Gustav oli siunannut ruuan ennen syömistä. Heti siunaamisen jälkeen ruoka oli muuttunut käärmeiksi ja liskoiksi Gustavin silmien edessä. Gustav kertoi muistakin näyistä Paholaisen luona. Matkalla sinne ensimmäistä kertaa hän oli nähnyt paljon pieniä naisia valkoisissaan laulamassa kirjasta ja toistamassa, että oli pyhä pääsiäisyö. Paholaisella oli ollut kaksi sinistä tulta palavaa kattilaa, joissa oli keitetty menehtyneiden noitien sieluja.
Nykylukijalle Gustavin kertomukset vaikuttavat fantasiakirjallisuudelta, mutta Vöyrissä 1600-luvun lopulla ne olivat totisinta totta ja Margeta Sigfridintytär tuomittiin menettämään henkensä. Joulukuun 8. päivä vuonna 1675 hänen kaulansa katkaistiin ja hänen ruumiinsa poltettiin. Samoihin aikoihin Vöyrissä levisi muitakin huhuja noidista ja noituudesta epäillyistä. Åkerblomin mukaan huhut jatkuivat aina 1700-luvun alkuvuosikymmeniin asti.
Vaikuttaisi siis siltä, että 1800-luvun lopussa muistiinmerkitty uskomustarina pastori Haartmanista ja tämän yhteydestä noitien polttamiseen ei pidä historiallisten lähteiden valossa paikkaansa. Merkille pantavaa kuitenkin on, että Vöyrissä todellakin on ollut noituussyytöksiä, ja vain muutama vuosikymmen ennen ensimmäisen Haartmanin astumista kirkkoherran virkaan. Voikin siis olla, että kollektiivisessa muistissa nämä kaksi asiaa ovat sekoittuneet toisiinsa ja muodostaneet uskomustarinan, jonka Mårten Thors taltioi 1800-luvun lopulla.
Närpiössä noin kaksisataa vuotta sitten eräs torppari Ylimarkussa sai naisvieraan. Tämä oli pukeutunut hienoon ja pitkään mekkoon, joka laahasi naisen perässä. Nainen istui lieden äärelle lämmittämään itseään. Hän levitti jalkansa tulen molemmille puolille ja asetteli jalkapohjansa muuria vasten. Torppari puhutteli naista, mutta oli kuin ei olisi kuullut mitään. Torppari toisti kysymyksensä suomeksi, mihin nainen vastasi ”Jene sisi tuli tapi saksa”, minkä jälkeen nainen lähti ulos torpasta ja katosi metsän suuntaan.
Kaksi poikaa Pohjanmaalla olivat puolestaan metsässä, kun he näkivät hienon naisen, joka oli pukeutunut täysin valkoisiin. Nainen tanssi lumella, mutta hänen jaloistaan ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä lumeen. Joka kerta kun nainen pyörähti ympäri, tuli hän aavistuksen lähemmäs poikia. Nainen oli levittänyt kätensä ja hänen sormiensa päät olivat valkoiset kuin lumi. Pojat pelästyivät ja juoksivat kertomaan näystään ystävälleen, joka ei kuitenkaan nähnyt enää naista. Kaikkia poikia alkoi pelottaa hiljainen ja lumesta valkoisena hohtava metsä ja he juoksivat kotiinsa minkä jaloistaan pääsivät.
Ruotsinkielisen rahvaanuskon skogsrå on pelottava hahmo. Sana skogsrå tulee sanoista metsä, skog, ja råda, joka tarkoittaa hallitsemista tai omistamista. Suomenkielisessä perinteessä sana haltija vastaa samaa ajatusta siitä, että myyttinen olento on jonkin asian tai paikan omistaja.
Metsänhaltija ottaa haltuunsa ihmisen tai eläimen niin, että tämä joutuu metsänpeittoon. Usein metsänhaltijan haltuun joutuvat pienet lapset, mutta myös vanhojen ihmisten tiedetään katoavan metsään jälkiä jättämättä. Erityisesti kastamattomat lapset olivat vaarassa joutua metsänhaltijan valtaan, joten lapsien liittäminen osaksi kristittyjen yhteisöä kastamalla oli tärkeää heidän suojelemisekseen yliluonnollisilta olennoilta. Metsänpeitossa olevaa ei pysty näkemään, vaikka kulkisi aivan tämän ohitse eikä häntä voi kuulla, vaikka metsänpeitossa olija kuulisikin etsijänsä.
Metsänhaltija esiintyy usein naisenhahmoisena, metsänneitona. Hänet kuvataan vanhana eukkona, mutta myös kauniina nuorena naisena, jonka selkäpuoli on puinen ja erittäin vastenmielinen. Jotkut ovat nähneet metsänneidolla jopa hännän. Uudellamaalla Kauniaisten tiellä on nähty metsänneito, jonka selkäpuoli taas oli kuin hiilihanko. Peitelläkseen rumaa selkäpuoltaan metsänneito kulkee takaperin, jotta hänen seurassaan oleva kuolevainen ei näkisi hänen selkäänsä. Jos metsänneitoa seuraa tällä tavoin, johdattelee hän kuolevaisen eksymään.
Metsänneidolla kerrottiin olevan häntä, kuten tässä ruotsalaisessa kansansatujen kuvituskuvassa voi nähdä.
Metsänhaltija saattaa ottaa suuren koiran hahmon, minkä voi kuvitella houkuttelevan erityisesti lapsia silittämään ja leikkimään. Metsänneito houkutteli lapsia myös tarjoamalla näille voileipiä. Uskomustarinoissa kerrotaan muutoinkin, miten uskomusolennoilta ei tule ottaa mitään tavaraa tai ruokaa vastaan, sillä silloin joutuu niiden vallan alle.
Voileipien lisäksi metsänhaltijalla oli muitakin keinoja kuolevaisten houkuttelemiseksi. Teerijärvellä kerrotaan rengistä, joka talvisaikaan oli tekemässä polttopuita metsässä. Pian hänen luokseen tulikin metsänneito. Metsänneito teki kaikkensa saadakseen miehen ”seurustelemaan” kanssaan. Lopulta renki kyllästyi metsänneidon viettely-yrityksiin ja hän löi tätä kirveellään. Nainen katosi saman tien, mutta kirveestä tuli tylsä aivan kuin se olisi isketty kiveen. Kerrotaan myös, että jotkut ”ahneet ja kevytmieliset miehet” tieten tahtoen houkuttelevat metsänneidon luokseen tyydyttääkseen lihallisia himojaan.
Miespuolisten metsänhaltijoiden asut muistuttivat tonttujen asuja. Heillä oli pitkä harmaa takki ja päässään lierihattu. He saattoivat matkia ihmisten puhetta ja ääntä ja sillä tavoin eksyttää ihmisiä metsään. Metsänhaltijan ulkomuodosta ei ollut yksimielisyyttä ruotsinkielisillä alueilla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin ruotsinkielistä folklorea on rannikkoalueilta kerätty. Uusimaalaisen uskomuksen mukaan metsänhaltijan ulkomuotoa ei voikaan kuvata, sillä se muuttuu jatkuvasti.
Metsänhaltijalla oli omaa karjaa, jonka kutsuhuudon saattoi kuulla metsässä. Erään kerran Ahvenanmaalla Eckerössä oli talon pihaan tullut talon omien lehmien mukana oudon näköinen eläin. Tämä lehmä oli suuri ja tummanpunainen väritykseltään. Pian perässä tulikin metsänneito, joka houkutteli punaisen eläimen luokseen. Metsänneidolta pystyi viemään hänen karjaansa ja ottamaan sen omakseen. Pohjanmaalla kerrotaan, miten eräs nainen oli kytkenyt kiinni lehmiään, kun niiden mukana oli tullut suuri lehmä. Emäntä kiinnitti tämänkin eläimen, ja juuri kun hän oli tehnyt niin, näki hän kynnyksellä eukon itkemässä. Eukko valitti, ettei hän enää koskaan saisi lehmäänsä takaisin, joka oli hänen parhaimpansa.
Miten sitten metsänpeitossa olevan henkilön tai eläimen pystyi pelastamaan ? Metsänpeittoon joutuneen näki, jos katsoi kangaspuissa olevien kolmen reiän lävitse. Toinen, hieman monimutkaisempi rituaali, on taltioitu Kajan Ann-nimisen naisen kertomana. Annin ohjeiden mukaan otetaan koivulautanen, rikkiä, taulan, tulusraudan, tuluskiven ja yhdeksän nuppineulaa, jotka eivät ole olleet vaatteissa kiinni. Nuppineulalla piirretään lautaseen ympyrä kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään sekä viisikanta, kuten näette kuvassa. Seuraavaksi otetaan edellä mainitut tavarat ja pieni pullo, jossa on elohopeaan sekoitettuja jauhoja, mieluiten ohrajauhoja ja asetetaan ne lautaselle. Rautaisella esineellä nostetaan lehmän kytkintä eli lavia ja näin lehmä vapautui metsänpeitosta. Jos metsänhaltija oli ottanut ihmisen, neuvoo Ann laittamaan koivulautasen ja muut esineet sänkyyn, mutta tällä kertaa ei pidä nostaa mitään.
Metsänhaltijaan liittyvä uskomusperinne on monipuolista ja laaja-alaista. Tapahtumien yhdistäminen tiettyyn paikkaan tuo kertomukselle lisäuskottavuutta ja joissain tapauksissa jopa ajankohdan, jolloin metsänhaltija on näyttäytynyt. Metsänhaltijan maailma on toiseuden maailma, jonka kanssa tavalliset ihmiset kävivät vuoropuhelua rituaalein ja varoitustarinoin. Tutun kotimetsän muututtua omituiseksi ja oudonnäköiseksi tiesi, että on joutunut nurinkuriseen maailmaan, metsänhaltijan haltuun.
Tämä kirjoitus pohjautuu lyhennettynä eilen 27.2.2020 Kalevalaisten Naisten Liiton ja Museoviraston järjestämässä Loitsutuvassa pitämään esitelmään.
Lähteet ja kirjallisuus
SLS 285 Valter W. Forsblom, Sjukdomsbesvärjelser och Omlagelser från Syd-Österbotten V, 1917.
SLS 506 Erla Lund, Traditionsuppteckningar, 1928.
Landtman, Gunnar 1919: Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. Övernaturliga väsen.
Hilda Ellis Davidson 1998: Roles of the Northern Goddesses.
Kuvalähde: Per Daniel Holm (1882) @wikimediacommons
Obskuriteettikabinetti 